Ruusuja, verta ja ihania värejä

Ohjaaja Hanna Bergholmin ensimmäinen pitkä elokuva Pahanhautoja perustuu käsikirjoittaja Ilja Rautsin ideaan, jota Bergholm ja Rautsi kehittelivät eteenpäin. Alkuidea munasta itselleen kaksoisolentoa hautovasta lapsesta saneli elokuvan teemat, joiksi nousivat äidin ja tyttären suhde ja kasvaminen. Kasvaminen tarkoittaa myös kuoriutumista ja turvallisen kuoren jättämistä taakseen.

Täydellisten naisten kauheus

Bergholmille oli tärkeää, että elokuvan päähenkilö on tyttö, sillä kiinnostavia tarinoita tytöistä on tarjolla varsin vähän. ”Jos tyttö hautoo jotain, niin se tarkoittaa, että hän hautoo tunteitaan tai piilottelee jotain puolia itsessään”, Bergholm selittää. Sukupuoli ja sukupuoleen liittyvät rooliodotukset ovatkin elokuvassa keskeisiä. ”Ulkopäin tulevat vaatimukset siitä, miten pitäisi käyttäytyä, koskevat voimakkaasti tyttöjä”, Bergholm sanoo ja ironisoi tyttöihin kohdistuvia ristiriitaisia vaateita: ”Muista hymyillä, käyttäydy nätisti, mutta älä hymyile liikaa kuitenkaan!” Nainen harvemmin riittää ja kelpaa vain omana itsenään, vaan aina pitäisi yrittää vielä vähän enemmän, olla taipuisampi ja miellyttävämpi.

Bergholm on käsitellyt sukupuolta ja valtaa myös aiemmissa töissään, kuten lyhytelokuvassa Nukkemestari (2018), jossa rakkautta janoava nainen sallii miehen muuttaa hänet nukeksi. Hyväksynnän ja kosketuksen kaipuu kääntyy Nukkemestarissa tuhoavaksi hyvin samaan tapaan kuin Pahanhautojassa: alistuminen muuttaa ihmistä, eikä koskaan paremmaksi, pelkästään vihaisemmaksi.

Bergholm sanoo halunneensa luoda elokuvaan äiti–tytär-suhteen, jossa äiti kohtelee tytärtään kuin tämä kuuluisi hänelle ja olisi olemassa vain häntä varten. Tytär on äidille paras kaveri ja uskottu, jolle voi kertoa mitä tahansa, mutta samalla tytär on lähes täysin äitinsä vallan alla. ”Äiti on elokuvan varsinainen hirviö”, Bergholm tiivistää. ”Elokuvan lintuolento, joka on tosi ällö, on samalla jotain, joka elää äidin sisällä. Äiti on piilottanut oman hirviönsä mahdollisimman syvälle, ja sen takia hänestä on niin kauheaa kohdata se omassa tyttäressään.”

Tinjan harrastukseen, telinevoimisteluun, liittyy kehollisen täydellisyyden vaatimus, mutta lajin lisäksi myös äiti asettaa tyttärelleen paineita. Voimistelu ei elokuvassa sinänsä ole huono harrastus – valmentaja on mukava ja muilla tytöillä on hauskaa. Tinja ei kuitenkaan voimistele hauskuuden vaan äitinsä vaatimusten tähden.

”Halusin käsitellä kauhun keinoin äidin ehdollista rakkautta”, Bergholm sanoo. Elokuvassa sekä äiti että Tinja janoavat hyväksyntää, Tinja äidiltään ja äiti someseuraajiltaan. ”Äiti yrittää saada onnen tunnetta sillä, että yrittää miellyttää koko maailmaa”, Bergholm kuvaa. Äidille kaunis koti ja taitavat lapset ovat osa lavasteita, joissa hän itse esiintyy. ”Siinä on elokuvan todellinen kauhu.”

Hulmuavat helmat ja terävät kynnet

Bergholm kertoo halunneensa luoda elokuvaan selkeästi naisellisen visuaalisen ilmeen. ”Halusin, että käytetään pastellivärejä, jotka mielletään feminiinisiksi ja ihaniksi väreiksi. Halusin myös välttää rajuja kontrasteja”, hän kuvaa. Pastellivärit ja kontrastien puute kuvaavat sitä, kuinka elokuvan maailmassa ei hyväksytä rajuja tunteita. Sisustuksessa kaikki elementit sointuvat täydellisesti ja hallitusti yhteen.

Elokuvan on lavastanut Päivi Kettunen. Bergholm kertoo, että Kettunen etsi pitkään elokuvaan sopivaa ruusutapettia. Ruusut ovatkin elokuvassa päällekäyviä ja tukahduttavia. Niitä on tapettien lisäksi myös kukka-asetelmissa sekä kiipeävinä köynnösruusuina ulkoseinällä. ”Päivi keksi idean, että ulkona on eläviä ruusuja, joita isä kasvattaa ja tuo äidille, ja äiti kuivattaa ne”, Bergholm nauraa. Sisätiloissa kuivatut ruusut ovat näyttävästi esillä – mutta kuolleita.

Myös Ulrika Sjöholmin suunnittelemassa puvustuksessa on korostettu feminiinisyyttä. Äidin hahmon vaatteet ovat ilmavia ja pehmeän värisiä, niissä on pitsiä, kukkia ja laskoksia. Pehmeyden vastakohtana ovat kuitenkin korkokenkien terävät korot ja pitkät, helmiäislakatut kynnet.

”Halusin kääntää päälaelleen valoisuuden ja pimeyden”, Bergholm sanoo. Kammottavimmat kohtaukset äidin ja tyttären välillä tapahtuvat valoisissa tiloissa, joissa ei ole jyrkkiä varjoja. Pimeä ja hirviö liittyvät yhteen, mutta pimeys ei ole yksiselitteisen pelottavaa: pimeää voi olla myös pesässä tai munankuoren sisässä.

”Pimeydessä Tinja kohtaa omat ahdistuksensa ja pelkonsa, mutta pimeä on myös turva”, Bergholm selittää. Äidin katse on Tinjalle aina uhka, ja siltä on mahdollista suojautua vain pimeään. ”Pimeässä hirviön kanssa Tinja tulee hyväksytyksi ja myös hyväksyy hirviönsä sellaisena kuin se on.” Bergholm kertoo halunneensa kuvata, kuinka hyväksyntä rakentaa ehjäksi ja torjunta hajottaa – hirviön kohdalla myös ruumiillisesti.

Bergholm kehuu yhteistyöstä lavastajan, puvustajan ja maskeeraajan kanssa. Elokuvan yhtenäinen visuaalinen ilme on erottamaton osa teemoja ja tarinaa. ”Olen ohjaajana tarkka kaikesta, ja tykkään kertoa tarinaa jokaisella elokuvan osa-alueella”, hän sanoo ja kertoo nauraen määrittäneensä sohvatyynyjen paikatkin tarkasti.

Kohiseva kylmyys

Elokuva on kuvattu Riiassa, Latviassa. Bergholm sanoo pyrkineensä luomaan miljöön, joka voisi olla missä tahansa päin läntistä maailmaa mutta joka samalla näyttäisi katsojille hieman oudolta. Outoutta on luotu myös äänimaailman avulla: Tinjan kotona kivitalossa on taustalla tuulettimien ja muiden koneiden ääniä, joita katsoja ei välttämättä edes kuule mutta jotka kuitenkin luovat kylmän tunnelman. Tilojen kolkkous kertoo perheenjäsenten yksinäisyydestä.

Myöskään talon ulkopuolella ei näy muita ihmisiä. ”Halusin luoda maailman, joka on Tinjan kautta kerrottu. Tinjan elämässä ei ole muuta kuin voimistelu ja äiti.” Bergholmille oli tärkeää, että päähenkilö on juuri kaksitoistavuotias, joka ei ole vielä ihan teini mutta ei enää lapsikaan. ”Se on ikä, jossa kysytään, että ’mikä mä oon?’.” Olennaista on kuitenkin se, että Tinja ei ole uhri, jolle vain tapahtuu asioita, vaan kokija ja toimija. Elokuvassa näkökulma on koko ajan Tinjan.

Pääosanesittäjä Siiri Solalinna valikoitui tuhannenkahdensadan tytön joukosta. Bergholm kertoo, että näyttelijöille annettiin aikaa tutustua toisiinsa, ja elokuvaa myös harjoiteltiin pitkään, jotta lapsinäyttelijät eivät jännittäisi tuotantoon osallistuvia aikuisia. ”Ohjaajana minulle on tärkeää, etten yritä manipuloida näyttelijän, varsinkaan lapsen, omia tunteita”, Bergholm tähdentää. ”Jos pitää eläytyä ja näytellä pelkoa, niin näyttelijällä pitää olla turvallinen olo.”

Näyttelijän – lapsenkin – taitoon pitää luottaa. Esimerkiksi Solalinnan piti itkeä lukuisissa elokuvan kohtauksissa, ja kohtauksiin oli jo varauduttu silmätipoin. Solalinna ei kuitenkaan tarvinnut niitä, vaan eläytyminen riitti.

Allin, hiljalleen linnunpojasta Tinjan kaksoisolennoksi muuntuvan hirviön, toteutuksesta on vastannut Gustav Hoegen, yksi maailman parhaista animatronic-nukkien toteuttajista, suomalaisten konseptitaiteilijoden Petteri Mäkisen ja Emilia Lindholmin konseptien pohjalta. Hoegenin työtä ovat esimerkiksi Jurassic World ja Star Wars -elokuvien animatronics-nuket. ”Halusin, että hirviö olisi laiha ja haiseva teini-ikäinen, jolla on vähän liian pitkät raajat ja joka ei oikein tiedä miten olla. Se raivoaa, mutta samalla toivoo huolenpitoa”, Bergholm kuvaa. ”Hirviö on jotain täysin muuta kuin mitä äiti haluaa Tinjan olevan.” Tinjan on oltava täydellinen, mutta hirviö saa olla epämuodostunut.

Feminiininen katse kauhuun

Pahanhautoja on suomalaismittakaavassa suuri kansainvälinen tuotanto. Yhteistyötä tekivät suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, latvialaiset ja belgialaiset ammattilaiset. Elokuva ehdittiin kuvata ennen koronapandemiaa, joka iski päälle leikkausvaiheessa. Bergholm kertoo, että elokuva leikattiin Ruotsissa ja äänet tehtiin Norjassa, ja kommunikointi tapahtui Skypen ja sähköpostin välityksellä. ”Se oli aika tuskaa”, hän myöntää.

Bergholm toivoo, että elokuva löytäisi yleisöä myös kauhuleffafandomin ulkopuolelta. ”Toivoisin, että erityisesti naiset tulisivat katsomaan tämän. Haluan ohjaajana tuoda naisen katseen tarinoihin ja elokuviin. Itse nautin tässä elokuvassa siitä, että koko kuvasto on naisellinen: on ruusuja ja pitsimekkoja ja kaikkea ihanaa, ja sitten on äiti ja tytär jotka kirjaimellisesti näyttävät sisuksensa toisilleen sen ihanuuden keskellä.”

Seuraavassa projektissaan Bergholm on jatkamassa paitsi kauhun ja fantasian tyylilajissa, myös äitiyden teemoissa. Pahanhautojassa näkökulma on lapsen, uudessa projektissa näkökulmahenkilönä on äiti.

Elokuvan kotisivu: www.pahanhautoja.fi.