Saarikoski tilittää kirjoittamisen vaikeutta

Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat. Toim. Tommi Liimatta. Otava 2019.

“Kauhistuttava tunne koko ajan, että minä en enää osaa kirjoittaa. En koe kirjoittamista tarpeelliseksi. Olen kuollut mies mutta jatkan olemassaoloa, ylösnousemususkon varassa.” Näin ahdistuneena Pentti Saarikoski (1937–1983) kirjoitti päiväkirjaansa kesäkuussa vuonna 1972. Hän yritti aloittaa muistelmien kirjoittamista Suomen Kuvalehteen mutta masentui jo yhden lauseen jälkeen. Tämä ja paljon muuta Saarikosken tunnoista selviää Tommi Liimatan toimittamasta Saarikosken Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoista, jotka ajoittuvat kesäkuusta 1972 helmikuuhun 1975. Sen jälkeen hän jätti taakseen niin Helsingin kuin kotimaankin.

Saarikoski pohtii paljon kääntämisen problematiikkaa. Väliin se sujuu vaivatta, väliin vastahakoisesti. Toisaalta kääntäminen kirjoittamiseen verrattuna onnistuu paremmin, koska teksti on jo olemassa. Runojen kirjoittamista Saarikoski suunnittelee, mutta se on työlästä. Hän kuitenkin saa valmiiksi runokokoelman Alue (1973) sekä Eino Leino, legenda jo eläessään -runoelman (1974), josta tuli menestys. Kritiikit kautta linjan olivat myönteisiä. Päiväkirjassaan Saarikoski kertoo, kuinka vaikeaa Leino-kirjan tekeminen oli: “Mutta en tiedä, miten minun olisi käynyt, jos Leino-kirja ei olisi valmistunut. Onnistuminen kirjailijana on minulle asia jonka rinnalla kaikki muu on toisarvoista.”

Tuolloin myös Saarikoski oli hyvin suosittu. Kansa piti hänestä ja luki myös hänen teoksiaan. Myös haastatteluja niin lehdissä kuin radiossakin oli paljon, esiintymispyyntöjä tuli satelemalla. Saarikosken itsetunto on kuitenkin koetuksella, vaikka hän tietää olevansa erinomainen – siis paras – kirjailija.

Avioliitto Tuula-Liinan kanssa on vielä voimissaan päiväkirjamerkintöjen alkaessa kesäkuussa 1972 mutta muuttuu koko ajan myrskyisemmäksi. Tilanteen sinetöi Tuula-Liinan suhde työtoveriin Pertti Jokiseen. Saarikoski kirjoittaa suhteesta rivien välissä mutta ei ota asiaa aktiivisesti puheeksi vaimonsa kanssa. Mustasukkaisuuden hän purkaa kirjoittamiseen, Eino Leino -kirjaan erityisesti. Juominen on päivittäistä, mutta silti Saarikoski jaksaa sekä kirjoittaa että kääntää hämmästyttävän paljon, kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä.

Keravalle muutto ei osoittaudu hyväksi ratkaisuksi. Talon läheisestä luonnosta Saarikoski pitää, mutta muuten hän on työlääntynyt maalla asumiseen. Mutta kaikki muuttuu tammikuussa 1975, kun ruotsalainen toimittaja Mia Berner tulee Keravalle haastattelemaan Saarikoskea. Vierailu menee mallikaasti ja Berner ihastuu “hellämieliseen barbaariin”. Eikä Saarikoskikaan saa Miaa pois mielestä, vaan päiväkirja päättyy lupaukseen lähteä Göterborgiin: “Soitin Mialle Göteborgiin ja lupasin tulla heti kun se on mahdollista.” Ja niin hän meni, heti helmikuussa, ja samalla muutti pysyvästi Mian kanssa Tjörnin saarelle. Miasta tuli myös Saarikosken viimeinen vihitty vaimo 1975–1983.

Päiväkirjoissa kuten Saarikosken runoudessakin toteutuvat omat kokemukset, kirjallisuus ja ympäristö, missä teksti on kirjoitettu. Vaikka päiväkirjat ovat päivärytmiltään samojen asioiden toistoa, luomisen tuskaa ja parisuhteen ruotimista, on niillä kuitenkin kirjallisuushistoriallinen merkitys, joka avaa ulottuvuuksia Saarikosken ajatteluun ja tuotantoon. Kyllä tätä kulttuuriteoksi voi täydestä syystä luonnehtia.

Kaltio – Kirja-arvio

Nykyaikaa etsimässä

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.

Sompasenvuoma

Kannessa 5/2021

Kansikuvassamme seisoo vielä värjäämättömän tekstiiliteoksensa kanssa norrbottenilainen Ida Isak Westerberg. Valmis teos oli mukana Young Arctic Artists 2021 -näyttelyssä (ks. […]

Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti

Saamelaisten jäänteet ja kirkon rooli

Ajankohtaista Verkkoartikkeli 5/2021

Tänä vuonna kansallismuseo on palauttanut Inarin Siidaan suuren määrän aikoinaan pohjoisesta Helsinkiin vietyä esineistöä. Noin 30 vuotta sitten alettiin palauttaa 1900-luvun alkupuolella saamelaisten haudoista “tieteen” nimissä ryöstettyjä luita. Erva Niittyvuopio on tutkinut Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin arkistosta, mikä oli kirkon rooli hautojen tyhjennyksessä.