
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Kössi Kaatra: Äiti ja poika. Kuvaus köyhäinkorttelista. 184 sivua. Oppian 2019.
Kössi Kaatra (1882–1928) tunnetaan vanhan työväenliikkeen merkittävimpänä runoilijana. Hän syntyi Lohjalla pikkukauppias Lindströmin perheeseen. Isä teki vararikon ja kuoli, leski ja poika muuttivat Tampereelle. Siellä nuorukainen monenlaisen ansiotyön ohella kävi koulua ja myöhemmin syventyi runouteen ja työväenaatteeseen. Tällöin hän myös omaksui myyttiseen kalevalaiseen koskeen viittaavan taiteilijanimen Kaatra, josta tuli hänen varsinainenkin nimensä. Esikoiskokoelma Kynnyksellä ilmestyi 1903. Kirjat seurasivat toisiaan ja Kaatra omaksui yhteiskunnallisesti tiedostavan asenteen – piti kohota naukujasta julistajaksi.
Kössi Kaatra loi uraa sanomalehtimiehenä ja agitaattorina, siirtyi Ouluun toimittajaksi, palasi Näsijärven rannalle Teiskoon kyläkauppiaaksi ja oli vuoden 1906 suurlakon näkyvä hahmo Tampereella kunnes muutti taas takaisin Ouluun Kansan Tahdon toimitussihteeriksi.
Oulussa Kaatra oli myös talvella 1918 sisällissodan puhjetessa. Oulu jäi Varkauden tavoin punaiseksi saarekkeeksi valkoisen Suomen sisälle, mutta kukistui nopeasti. Kaatra oli valkoisten etsintäkuuluttama ja myöhemmin poissaolevana kuolemaantuomittu. Hän onnistui piilottelemaan Oulun kylmillä ullakoilla ja pakeni Tornionjoen ylitse Ruotsiin. Sinne hän jäikin, solmi avioliiton ja asusteli niin Gotlannissa kuin Södermanlannissakin, mihin hänet on haudattu Huddingen kirkkomaalle. Ehkäpä Kaatra tahtoi hiukan peitellä jälkiään, koska Ruotsissa hän hautakiveään myöten käytti eri syntymävuotta kuin Suomessa, jonne ei koskaan enää palannut. Itseoppinut Kaatra oli kielitaitoinen, tuli helposti toimeen Ruotsissa ja seurasi myös muun maailman kirjallisuutta etenkin amerikansuomalaisten yhteyksiensä avulla.
Äiti ja poika (1924) on Kaatran toinen romaani. Lajimäärittelyn kanssa saa olla suvaitsevainen, oikeastaan kyseessä on kuvaus tai laaja kertomus. Mutta paljon oivaltavaa siinä on. Mieleen tulevat työläisrealistit, Ruotsista Ivar Lo-Johansson ja Tanskasta Martin Andersen Nexø, miksei myös Yhdysvalloista Jack London ja etenkin tämän Britannian-matkalla syntynyt East Endin kuvaus Kadotuksen kansaa.
Äidissä ja pojassa luodaan silmäyksiä eri yhteiskuntaluokkiin. Kaatra on köyhälistön puolella, mutta ei idealisoi sitä. Pikemmin häntä usein ärsyttää köyhäin unteluus ja saamattomuus. Samalla hän esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.
Heikko asema tuo esiin outoja yhteyksiä. Nuori kirjapainotyöläinen menettää työtapaturmassa sormen, saa verenmyrkytyksen ja päätyy viikoiksi sairaalaan. Se on onnen aikaa: joka päivä lämmintä ruokaa, etenkin lepoa ja ennen muuta ystävällistä kohtelua. Töissä ei käydä ahkeruuden vaan nälän vuoksi, sairaala on lyhytaikainen keidas. Myönteiseen sairaalakokemukseen voi moni yhtyä sotaväkimuistojensa kautta: ei ollut tärkeää päästä jonnekin vaan jostakin.
Työläiskulttuuriin on toisinaan tullut piirteitä, joissa ihannoidaan hyvää palkkaa saavaa, raskaita urakoita tekevää ulkotyöntekijää. Näin ei ole vielä Kaatran teksteissä, himoittuja töitä ovat nimenomaan sisätyöt. Niissä oli tarjolla luontaisetuja ja puuttuivat ulkotyön ilmeiset vaarat. Riuskimmat miehet eivät yleensä olleet pitkäikäisimpiä.
Kaatran kielestä voi huomata, että monet ilmaisut ehkä esiintyvät hänellä ensimmäisiä kertojaan. Hyvin 1960-lukulaiselta kuulostaa puhua yhteiskunnasta ”järjestelmänä”, siis kun tarkoitetaan nimenomaan talousjärjestelmää ja lakeja sen suojana. Niin ikään jo Kaatra tuntee ironisen ilmaisun ”tuohikulttuuri”.
Äidin ja pojan loppupuolen huomattava ulottuvuus on pakolaisuuden kuvaus. Sisällissodan jälkeen Suomesta paettiin myös länteen – Ruotsiin ja Kanadaan. Ruotsinsuomalainen yhteisö oli tuolloin vielä varsin pieni, mutta myös sen tuntoihin saadaan Kaatran teoksen kautta valaistusta. Äiti puolestaan jää yhä sivummas ja havahtuu yhteiskunnallisten ristiriitojen olemassaoloon kunnolla vasta ministeri Heikki Ritavuoren murhasta kuultuaan. Kaatra piirtää äidissään osuvan kuvan hyvästä ihmisestä, joka on niin sinisilmäinen, että pahuuden asiayhteydet jäävät häneltä huomaamatta.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.