Räppäri Karri Miettinen, taiteilijanimeltään Paleface, kouluttaa räppäreiksi muitakin. Kajaanin runoviikoilla taituri ohjasi neljätuntisen tekstityöpajan 12–17-vuotiaille asiasta kiinnostuneille. Kiinnostusta oli myös näitä vanhemmilla, mutta festivaaliväki kohdisti pajan juuri tulevia sanataiteilijoita varten.
Räppääminen lähtee musiikkilajin alkuperän tuntemisesta.
– Räppi on afroamerikkalaista perua. Se pohjautuu bluesiin ja gospeliin. Lisäksi se on saanut vaikutteita muun muassa funkin rytmiikasta ja jazzin improvisaatiosta. Räp syntyi 70-luvun New Yorkissa sosiaalisista ongelmista, vaihtoehdoksi jengiväkivallalle, Miettinen aloittaa.
Räppi sopii Karri Miettisen näkemyksen mukaan kaikille, ja osaaminen voi löytyä keneltä vaan. Hän kokee, että riimittelyssä ei ole lainkaan rajoja, kun taivutellaan sanoja.
– Riimejä onkin enemmän, kuin aluksi uskommekaan. ”Takka” ja ”kakka” eivät ole ainoat mahdolliset riimiparit, vaan myös ”vatsa”, ”lafka”, ”patja”, ”pasta” ja ”fatwa” rimmaavat sen kanssa, Miettinen muistuttaa.
Tietyt lainalaisuudet ja muodon hän kehottaa räppärin huomioimaan.
– Räp on sanoja suhteessa rytmiin, eli tarvitaan biitti. Räppärin tulee osata lukea tätä biittiä ja tunnistaa sieltä asioita, jotka helpottavat räppien kirjoittamista, sanataiteilija muistuttaa.
Kun oma ääni löytyy, sääntöjä voidaan kyseenalaistaa. Tämän jälkeen aiheetkin tulevat tekijän päästä, Miettinen sanoo.
– Kaikki osaavat räpätä, kun ei tarvitse osata ”soittaa taimissa tai laulaa nuotilleen”. Eli ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä räppiä, vaan jokainen löytää omintakeisen äänensä, hän kertoo.
Räpissä esiintyy Karri Miettisen mielestä rakentava kilpailu riimien paremmuudesta.
– Nykyajan parikymppiset ovat kasvaneet suomenkielisen räpin parissa. Se on heille todella luontevin lyriikan muoto, Miettinen toteaa.
Räp saattaa ulkopuolisen silmiin näyttää itsekeskeiseltä henkseleiden paukuttelulta.
– Jokainen räppäri uskoo olevansa vilpittömästi paras, Miettinen paljastaa.
Aiemmin hän on vetänyt samanlaisia pajoja myös yliopistolla, Kiasmassa sekä koulukodeissa ja nuorisovankilassa jopa Kaliforniassa saakka.
– Niihin osallistuu kaikenikäisiä ihmisiä hyvin erilaisista taustoista. Se osoittaa, että räppi on nykyisin valtavirtaa ja osa suomalaisten arkea. Kun aloitin itse nämä hommat, se oli vaihtoehtoa ja underground-kulttuuria. Pitkä matka on kuljettu, Miettinen pohtii.
Erikoisin räppipajan järjestämisen kokemus hänelle on ollut museoviraston juhlat, joissa osallistujat kirjoittivat räppiä pikkujoulujuhlaansa.
Karri Miettinen näkee runouden tulevaisuuden hyvänä erilaisten festivaalien ja tekijöiden myötä.
– Räppärinä tunnetun Paperi T:n huikea runokirjamyynti on tietysti poikkeustapaus, ja runous on selvästi edelleen marginaalikirjallisuutta, mutta uskon, että sen arvostus kasvaa edelleen ja runoudesta on tullut selvästi helpommin lähestyttävää, hän ajattelee.
Räppäreiden myötä hän ajattelee sanataiteesta tulevan helpompaa nuoremmalle yleisölle. Runous voikin Miettisen mukaan hienosti. Hän nostaa esiin suomalaisen lavarunouden.
–Esimerkiksi Helsinki Poetry Connection tekee mahtavaa duunia runouden popularisoinnissa. Genre kiinnostaa. Siitä on osoituksena vaikkapa Kajaanin Runoviikon tämänvuotinen ohjelma tai Annikin Runofestivaalin toiminta Tampereella.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. Kemi Aili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.
