Pieniä asioita tyhjyyden partaalla

Citizen Jane Productions: Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden). Kesto 81 minuuttia. Ensi-ilta 6.3.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Klaus Härö; kuvaus Robert Nordström; pääosissa Peik Stenberg, Martin Paul ja Lena Labart.

Vaimo on kuollut pitkään sairastettuaan. Keski-iän ylittänyt leskimies jurottaa ja meuhkaa aikuistuvalle pojalleen, tunkeilevalle siskolleen ja hautajaisia järjestelevälle anopille. Vainajan näkeminen ei kiinnosta, hautajaisvieraita ei saisi kutsua, kukkalähetysten tuojaa tekee mieli vältellä. Koko tilanne ”täytyy hoitaa alta pois”.

Klaus Härön uusimman ohjauksen alku on tiivis ja lakoninen. Kohtaukset rajautuvat omakotitaloon, ja niitä hallitsee napakka dialogi. Toimintaa edustaa lesken uhittelu pihapuissa kiipeilevälle oravalle.

Lakonisuus merkitsee yleensä selkeyttä. Tässä tapauksessa selkeys koskee myös draamallista kehittelyä, henkilöhahmoja ja luotuja odotuksia. Sisko käyttäytyy juuri niin kuin manipuloivan isosiskon voi kuvitella käyttäytyvän, vasta itsenäistyvä poika on liioitellun passiivinen mumisija. Lesken kykenemättömyys surra ja kovaan kuoreen sulkeutuminen kävisivät oppikirjaesimerkeistä.

Odotukseksi muodostuu hetimmiten, milloin miehen suojapanssari murtuu ja tunteet pääsevät liikkumaan. Asetelma vaikuttaa niin selvältä, että keikautusta tai yllättävää paljastusta alkaa kärkkyä. Vaihtoehtoja olisi tarjolla, mutta ei. Elämää kuoleman jälkeen jatkaa helpoimmin ennakoitavalla, odotukset täyttävällä linjalla niin vakaasti, että se tuntuu jo erikoiselta.

Härön kieltäytyminen draamallisista yllätysvedoista ja tehokeinoista saa ajattelemaan Robert Bressonin elokuvia. Niissä kieltäymys menee niin pitkälle, että on kuin valkokangas rakoilisi maallisen väistyessä ja aavistus tuonpuoleisesta pyrkisi esiin. Bressonilaista transsendenssia Elämää kuoleman jälkeen ei kuitenkaan toteuta, siihen se on pidättyvyydestään huolimatta liian koristeellinen. Se ei sanoudu irti maailmasta, vaan sen tyylikäs kuvakerronta, elämänmakuiset roolisuoritukset ja haikailevan kaunis pianomusiikki – jonka käyttö jää onneksi minimiin – pysyttelevät realismin valtaväylällä.

Niinpä Elämää kuoleman jälkeen avautuu lähinnä psykologisena kuvauksena. Sellaisena se on lähes häkellyttävän yksinkertainen, eräänlaista selkoelokuvaa: vanhat valokuvat liikauttavat tunteita, oravan syömät linnunmunat murtavat raavaankin miehen, poika selittää isälle, kuinka jumiutunut tämä on, isä pehmenee, lukot avautuvat, yhteys palaa. Henkinen jana pelkistyy kieltämiseksi ja myöntämiseksi, horjumisessa vain piipahdetaan.

Kaavamaisuus ja perinpohjainen yksinkertaisuus tekevät kokonaisuudesta jollakin tapaa arvoituksellisen. Jos teos ei esitä uusia kysymyksiä eikä kyseenalaista valmiita vastauksia, niin missä sen substanssi piilee?

Ehkä novellimaisessa paljaudessa, tyhjyyden partaalla korostuvissa pienissä asioissa. Miehen meuhkaus vivahtaa koomiselta, tappajaorava edustaa kuitenkin elämää, torjutut kanssaihmiset kulkevat torjunnasta huolimatta kanssamme. Itsepintaisen maltillisen elokuvan kohottavin hetki on, kun melankoliaa alleviivannut pianomusiikki muuttuu loppukuvassa hienovaraisen jatsahtavaksi ja keväiseen maisemaan hiipii uuden elämän tuntu.

Katsojan ymmärtäväisyydestä riippuu, näkeekö hän pienuudessa suuruutta. Itse näin turhan usein vain keskimääräisyyttä, tasaista soljuntaa, joka kaipaisi aavistuksen jyrkempiä kerronnallisia kontrasteja. Yksi keino voisi olla Härön harvakseltaan vilauttaman pienimuotoisen tyylittelyn lisääminen. Päähenkilön tuskainen huokailu ja nojautuminen kameraa kohti elokuvan alussa ovat miellyttävän niukkoja tehokeinoja, kuten myös muutama ytimekäs leikkaus ja vuoropuhelu.