Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Kotimaista kauhua puun ja kuoren välistä
Solar Films: Koputus. 89 min. Ensi-ilta 22.2.2023. K16.
Käsikirjoitus ja ohjaus Joonas Pajunen ja Max Seeck, maskeeraussuunnittelu Gristina Pahmann, puku- ja lavastussuunnittelu Kristina Lõuk, vfx-artistit Janne ”ToxicAngel” Pitkänen ja Pedro Furet, musiikki Tuomas Kantelinen, äänisuunnittelu Kirka Sainio, kuvaus Matti Eerikäinen, leikkaus Joona Louhivuori.
Rooleissa: Inka Kallén, Saana Koivisto, Pekka Strang.
Kuluneen kymmenen vuoden ajalta Koputus on ainakin kahdella tavalla poikkeuksellinen elokuva suomalaisessa elokuvataiteessa: kyseessä on suomeksi puhuttu kauhuelokuva, ja ohjauksesta sekä käsikirjoittamisesta vastaa kaksikko. Joonas Pajunen ja Max Sneeck ovat esikoisohjaajia, Sneeck on aiemmin ollut tuottajana komedioissa Swingers (2018) sekä Täydellinen joulu (2019).
Tarinan voi tiivistää näppärästi näin: vuonna 2006 tapahtuu outoja, sisaruskolmikko palaa enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen lapsuudenkotiinsa, ja sitten tapahtuu jälleen outoja juttuja. Jokaisella sisaruksista on jokin trauma, jota he salailevat.
Isoveljen roolin näyttelee kivikasvoinen ja erkaantunut Pekka Strang. Kuten elokuvassa Koirat eivät käytä housuja (2019) Strang hymyilee tässäkin äärimmäisen säästeliäästi. Rooli on rujo. Keskimmäinen sisarus on Inka Kallén. Hänen roolihahmonsa on Strangin tavoin erkaantunut, mutta sentään empaattinen, häiriintyneen ylisuojeleva ja harhainen. Kuopuksen roolissa on Saana Koivisto, jolle kokopitkän elokuvarooli on ensimmäinen. Koivisto onnistuu muuntautumaan huolettomasta elämäntapaintiaanista kauhusta lamaantuneeksi kirkujaksi kiitettävästi.
Kolmikon näyttelijätyöskentely on kokonaisuutena hienovireinen, onnistunut ja keskinäiseltä kemialtaan kauhuelokuvaksi jopa moniulotteinen. Yliluonnolliseen päästään vasta puolentoista tunnin kauhuelokuvan puolessa välissä. Genren vakiintuneita elementtejä käytetään säästeliäästi ja kliseiltä vältytään lähes poikkeuksetta.
Elokuvan parhaita anteja ovat puuston lomassa vaeltavat kamera-ajot ja hallittu, rehellisesti riipivä loppujakso. Jälkikäteen ajateltuna käsikirjoituksen kauhun elementit ovat yllättävän abstrakteja: lapsettomuus ja erakoituminen ovat enemmän psykologisen trillerin ainesta kuin kauhuelokuvan tehoelementtejä.
Loppukohtauksen yöllinen sekoilukohtaus olisi muutoin mukiinmenevä, mutta hirviömaskeeraus muistuttaa lordimaista B-elokuvaa. Kökkö hirviö meinaa latistaa, mutta onneksi käsikirjoituksen idea saadaan puserrettua lopulta puun ja kuoren väliin.
Ainoa häiritsevä elementti elokuvassa on Tuomas Kantelisen jatkuvasti taustalla mukamas riipivä väliaikamusiikki. Kauhuelokuvissa musiikki ja äänitehosteet ovat säästeliäästi käytettynä kauhistuttavia efektejä. Jatkuvasti ränkytettynä ja teemattomana musiikkimattona se ärsyttää, muistuttaa paikoin sietämätöntä hissimusiikkia.
Elokuvan nimeen viitataan ensimmäisen kerran 50 minuutin kohdalla. Jos hätäiset pressinäytöksen katsojat olisivat jääneet katsomaan lopputekstejä, he olisivat saaneet kummallisen käänteen vielä elokuvatekstien ohessa. Kannattaa siis jäädä katselemaan suomalais-balttilaisyhteistyön tekijäkaartia ja makustella samalla muutamien tuoreiden näyttelijäkasvojen nimiä.
PS. Sille tuotantoa edustaneelle henkilölle, joka tärveli elokuvakokemustani jatkuvalla työsähköpostien selailulla kesken näytöksen, haluaisin huomauttaa, että ammattimaista kuvaa et kyllä itsestäsi ja edustamastasi tuotannosta jättänyt. Ammattilaiset ainakin osaavat säätää näytönkirkkautta ja omaavat muutenkin tilannetajua.
Maisemia saamelaisen nykytaiteen rinteiltä
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
European Capital of Culture: Next Stop – Elections
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferian yhteisöllinen syli on avara, innostava ja lämmin
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
Yhteinen hyvä
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Mitä kulttuuripääkaupungistani halutaan kertoa ulkomaalaisille
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Keikalta keikalle, riimistä joikuun, livđestä leu’ddiin
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Kulttuurivuoden 40 ensimmäistä päivää
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Kyllä luonto puuhun ajaa
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin palkitun Rúnar Rúnarssonin vaikuttavaa taidetta
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
Unelmat ja painajaiset kohtaavat tulevaisuuden Oulussa
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Eurooppatie 75 Välimereltä Jäämerelle
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Kannessa: Ducica
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
Tasapainottelua
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
Isäsarjan loppu
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
Romaanidebyytti luo identiteetin asetukset ja alustat uudesti
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
Metsäntutkimuksen usva ja hähmä
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
Syntipukkitalous: Omelasista nykyajan politiikkaan
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
Salmenperä tutkiskelee jälleen ihmisyyttä
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.