Koirat eivät käytä housuja. 106 min. Ikäraja 16. Ensi-ilta 1.11.2019.
Ohjaus J-P Valkeapää; käsikirjoitus J-P Valkeapää ja Juhana Lumme; kuvaus Pietari Peltola; leikkaus Mervi Junkkonen; rooleissa Pekka Strang, Krista Kosola, Oona Airola, Ilona Huhta.
Välillä kulissit hukuttavat sankarin miehistöineen.Elokuvan päähenkilö Juha (Pekka Strang) on kiusaantunut ja harvasanainen sydänkirurgi. Elokuvan aikana hän hymyilee jopa kolmesti. Näyttelijätyöskentelyssä Krista Kosonen ja Ilona Huhta heijastavat dominanssin päähenkilön rujolle ja teflonmaiselle mielenmaisemalle.
Erityismaininnan ansaitsee sivuosassa nähtävän Oona Airolan esittämä musiikinopettaja, jonka heleä, rytminen naurunremakka on kerrassaan valloittavaa kuultavaa. Muutoin elokuva on humaanisti ajatellen kolea mutta upottava.
Meillä jokaisella on pimeä puoli, johon vajota. Päähenkilön hapettomuus ja tukahtuneisuus on näytelty tarpeeksi eleettömästi olematta liian suurta tai pientä. Päähenkilön freudilaista tunteensiirtoa haetaan seksuaalisen kaipauksen ja fetissin kautta. Alistuneisuus arkeen ja ihmisyyteen kuuluvat tähän synkkään yksinpurjehdukseen. Elokuvan päähenkilö on leski, joka kaipaa jotain menneisyyteen vajonnutta. Kulissien toiselle puolelle hän pääsee sadomasokismin kautta.
Kuvaaja Pietari Peltolan ja ohjaaja J-P Valkeapään yhteistyö toimi saumattomasti jo aiemmassa elokuvassa He ovat paenneet (2014). Kuvakieli on pelkistynyt entisestään ja sisältää kosolti lähikuvia, sumentumia, hitaita tarkentumia ja synkkiä väriskaaloja. Niukkaan dialogiin ja minimalistiseen taustamusiikkiin sidottuna syntyy ensi kuvista lähtien mielle mykkäelokuvien kerrontaan. Sanalla sanoen äärimmilleen pelkistetyt kuvaus ja lavastus lumoavat.
Latvialainen yhteistuotanto tarjoaa lokaatioina ränsistynyttä ja tummuneen likaista pintaa. Vedenalaiset otokset sameassa vedessä ovat kauniita. Kuvauksessa on tarkoin harkittua sommittelua.
Hengittäminen on elinehto. Käsikirjoituksessa Valkeapää sekä Juhana Lumme jättävät tilaa hengittää ja tehdä päätelmiä. Elokuvan viimeinen loppuhengäys on barthesilainen ansa, eräänlainen silmukka, jonka olisi voinut tehdä toisinkin. Loppukohtaus typerryttää, kuten viimeisen henkäyksen kai kuuluukin tehdä. Elokuvan hätkäyttävä temaattinen seksuaalisuus ei ole sensuellia tai eroottista; se on pikemminkin säälin luomaa häpeää, joka kuitenkin näkyy hempeänä ja romanttisena kaipuuna.
Elokuvan sukellus läpi kärsivän ihmisen surun ja kivun on kerrassaan koskettava. Jos elokuva ei jostain syystä ansaitse kuvauksestaan ja pelkästään käsikirjoituksestaan tulevia Jusseja sekä kansainvälistä huomiointia, on tämänkin arvostelun lopetus eräänlainen merihätätiedotus suomalaiselle elokuvataiteelle.
Onko kyseessä pervessi romanssi, vai onko kyseessä happy-end? Ainakin kyseessä on kaunis ja onnistunut kuvasto suomalaisen elokuvataiteen kaanoniin. Kuulemma hukkuva ihminen kokee viimeiseksi hengenvedokseen pelkkää euforiaa. Tämäkin elokuva on pelkkää euforiaa, joskaan lopputekstit eivät anna taaskaan arvoa näin arvokkaan neitsytmatkan tehneelle teokselle suomalaisessa elokuvataiteessa.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. Kemi Aili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.
