Solar Films: Koputus. 89 min. Ensi-ilta 22.2.2023. K16.
Käsikirjoitus ja ohjaus Joonas Pajunen ja Max Seeck, maskeeraussuunnittelu Gristina Pahmann, puku- ja lavastussuunnittelu Kristina Lõuk, vfx-artistit Janne ”ToxicAngel” Pitkänen ja Pedro Furet, musiikki Tuomas Kantelinen, äänisuunnittelu Kirka Sainio, kuvaus Matti Eerikäinen, leikkaus Joona Louhivuori.
Rooleissa: Inka Kallén, Saana Koivisto, Pekka Strang.
Kuluneen kymmenen vuoden ajalta Koputus on ainakin kahdella tavalla poikkeuksellinen elokuva suomalaisessa elokuvataiteessa: kyseessä on suomeksi puhuttu kauhuelokuva, ja ohjauksesta sekä käsikirjoittamisesta vastaa kaksikko. Joonas Pajunen ja Max Sneeck ovat esikoisohjaajia, Sneeck on aiemmin ollut tuottajana komedioissa Swingers (2018) sekä Täydellinen joulu (2019).
Tarinan voi tiivistää näppärästi näin: vuonna 2006 tapahtuu outoja, sisaruskolmikko palaa enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen lapsuudenkotiinsa, ja sitten tapahtuu jälleen outoja juttuja. Jokaisella sisaruksista on jokin trauma, jota he salailevat.
Isoveljen roolin näyttelee kivikasvoinen ja erkaantunut Pekka Strang. Kuten elokuvassa Koirat eivät käytä housuja (2019) Strang hymyilee tässäkin äärimmäisen säästeliäästi. Rooli on rujo. Keskimmäinen sisarus on Inka Kallén. Hänen roolihahmonsa on Strangin tavoin erkaantunut, mutta sentään empaattinen, häiriintyneen ylisuojeleva ja harhainen. Kuopuksen roolissa on Saana Koivisto, jolle kokopitkän elokuvarooli on ensimmäinen. Koivisto onnistuu muuntautumaan huolettomasta elämäntapaintiaanista kauhusta lamaantuneeksi kirkujaksi kiitettävästi.
Kolmikon näyttelijätyöskentely on kokonaisuutena hienovireinen, onnistunut ja keskinäiseltä kemialtaan kauhuelokuvaksi jopa moniulotteinen. Yliluonnolliseen päästään vasta puolentoista tunnin kauhuelokuvan puolessa välissä. Genren vakiintuneita elementtejä käytetään säästeliäästi ja kliseiltä vältytään lähes poikkeuksetta.
Elokuvan parhaita anteja ovat puuston lomassa vaeltavat kamera-ajot ja hallittu, rehellisesti riipivä loppujakso. Jälkikäteen ajateltuna käsikirjoituksen kauhun elementit ovat yllättävän abstrakteja: lapsettomuus ja erakoituminen ovat enemmän psykologisen trillerin ainesta kuin kauhuelokuvan tehoelementtejä.
Loppukohtauksen yöllinen sekoilukohtaus olisi muutoin mukiinmenevä, mutta hirviömaskeeraus muistuttaa lordimaista B-elokuvaa. Kökkö hirviö meinaa latistaa, mutta onneksi käsikirjoituksen idea saadaan puserrettua lopulta puun ja kuoren väliin.
Ainoa häiritsevä elementti elokuvassa on Tuomas Kantelisen jatkuvasti taustalla mukamas riipivä väliaikamusiikki. Kauhuelokuvissa musiikki ja äänitehosteet ovat säästeliäästi käytettynä kauhistuttavia efektejä. Jatkuvasti ränkytettynä ja teemattomana musiikkimattona se ärsyttää, muistuttaa paikoin sietämätöntä hissimusiikkia.
Elokuvan nimeen viitataan ensimmäisen kerran 50 minuutin kohdalla. Jos hätäiset pressinäytöksen katsojat olisivat jääneet katsomaan lopputekstejä, he olisivat saaneet kummallisen käänteen vielä elokuvatekstien ohessa. Kannattaa siis jäädä katselemaan suomalais-balttilaisyhteistyön tekijäkaartia ja makustella samalla muutamien tuoreiden näyttelijäkasvojen nimiä.
PS. Sille tuotantoa edustaneelle henkilölle, joka tärveli elokuvakokemustani jatkuvalla työsähköpostien selailulla kesken näytöksen, haluaisin huomauttaa, että ammattimaista kuvaa et kyllä itsestäsi ja edustamastasi tuotannosta jättänyt. Ammattilaiset ainakin osaavat säätää näytönkirkkautta ja omaavat muutenkin tilannetajua.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
