Bloomin päivä

James Joycen Odysseus

James Joycen romaania Odysseus ensi kerran lukeva tekee sen välittömän havainnon, että teos sekä tekniikaltaan, tyyliltään ja rakenteeltaan että sisäiseltä sanottavaltaan on epätavallinen, ainutlaatuinen. Sen lukeminen tuottaa tottuneellekin lukijalle aluksi ponnistuksia, ja yllättäen vaihtelevaan kertomistapaan sopeutuminen ei käy vaikeuksitta. Mutta Odysseus onkin romaani, jota ei ole tarkoitettu yhden kerran luettavaksi. Onhan sen kirjoittaja kerran sanonut: ”Teen lukijalleni sen vaatimuksen, että hänen pitää uhrata koko elämänsä teosteni lukemiseen.”

Odysseusta tarkemmin tutkittaessa sen näennäinen ”modernisuus” ja ”uuden tavoittelu” osoittautuukin ikivanhojen ja kirjallisuudessa paljon käytettyjen traditioiden noudattamiseksi.

Odysseus on ns. tajunnanvirtaromaani. Nykyaikaisen kertomataiteen ystäville ei tämä tekniikka enää ole outo. Eikä se ollut outo asiantuntijoille teoksen ilmestyessäkään, vuonna 1922. Joyce on tunnustanut saaneensa psykologisen kuvaustapansa ranskalaisen symbolistin Eduard Dujardinin vuonna 1887 ilmestyneestä romaanista Les lauriers sont coupés. Mainittu kirjailija määrittelee le monoloque intérieur’insä ”lukijan suoraksi johdattamiseksi henkilön sisäiseen elämään ilman minkäänlaisia tekijän taholta tulevia selityksiä tai huomautuksia” ja ”intiimimpienkin ajatusten ilmaisemiseksi, niiden, jotka ovat alimpana tietoisuudessa”. Joyce – joka lisäksi ajatustoiminnan kuvaamisessa käyttää ns. erlebte Redeä – ei siis itse keksinyt tekniikkaansa. Mutta vasta Odysseuksessa tajunnan salaisuuksiin tunkeutuminen saavutti ensimmäisen taiteellisen täydellisyytensä.

On myös mielenkiintoista todeta, että tämän laatuinen romaanimuoto oli tuohon aikaan suorastaan ilmassa. Ensimmäisen maailmansodan edellä ja sen aikana kolme kirjailijaa toisistaan tietämättä loi tajunnanvirtakuvauksia. Ranskassa Marcel Proust julkaisi v. 1913 ensimmäiset kaksi osaa suuresta sarjastaan À la recherche du temps perdu, Englannissa Dorothy Richardson v. 1915 alun 12-osaiseen teokseensa Pilgrimaga ja Triestessä silloin asuva, irlantilaissyntyinen James Joyce, v. 1916 romaaninsa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.

Odysseus on”yhdenpäivänromaani”. Sellaisena se kiinteästi noudattaa klassillisia ajan-, paikan- ja toiminnanyhteyksiä. Niinkuin nimikin antaa aavistaa, aihe ja pohjapiirustus on saatu Homeroksen eepoksesta – ja Odysseus-teeman käsittelijänäkään Joyce ei suinkaan ollut ensimmäinen. Sankarinsakin hän sai osaksi Charles Lambiltä.

Monilla romaanin yksityiskohdilla on selvä kosketus kirjallisuuden klassillisiin teoksiin. Joyce viljelee runsaasti kirjallisia assosiaatioita: kohtauksilla ja henkilöillä on merkityksensä aikaisempien taideluomusten symboleina. Niinpä esim. kliimaksiin sijoittuvalla Kuolemantanssilla on takanaan pitkä historiallinen traditio. Joycen kirjoittamana siinä on hänen omien kättensä leima, mutta se tuo kuitenkin mieleen Faustin ”Valpurinyön”, Strindbergin näytelmät, Edward Youngin Yöajatukset, Charles Baudelairen tai jonkun Oscar Wilden runon. Tauno Mustanoja on eräässä artikkelissaan sanonut, että Danse macabre -ajatus ja sen synnyttämät mielikuvat ”viihtyvät parhaiten ympäristössä, jolle on ominaista väsähtäneisyys, illuusion häipyminen ja toivottomuus”. Näinhän oli asianlaita sekä romaanin henkilöiden että Joycen oman ajan kannalta.

On kesäkuun 16. päivä Dublinissa vuonna 1904. Uusi Odysseus on keski-ikäinen juutalainen ilmoitushankkija Leopold Bloom. Hän on kauan sitten menettänyt poikansa, ja hänen tyydyttämätön isäntunteensa etsii purkautumistietä. Toinen päähenkilö on Stephen Dedalus, joka on jättänyt kotinsa ja perheensä ja jonka äiti on hiljattain kuollut. Stephen on yksin ja hän etsii ihmistä, johon voisi luottaa, jotain, johon turvata sisäisen pelon ja epävarmuuden hetkellä; hän etsii ”henkistä isäänsä”. Bloom ja Stephen kohtaavat toisensa. Hetkeksi heistä tulee isä ja poika, mutta kohta he taas eroavat.

Mrs Marion Bloom on miehelleen uskoton. Tämänhetkisen rakastajansa kanssa (aikaisempia on 24) hänellä on rendezvous iltapäivällä kello 4. Mr Bloom on siitä tietoinen, ja pitkin päivää monenlaiset seikat (ajan muistaminen, rakastajan nimen – Blazas Boylan – kuuleminen jne.) palauttavat hänen mieleensä ”aviorikoksen”. Varsinaisen odysseian päätyttyä mrs Bloomista muodostuu romaanin kolmas päähenkilö, ja hänen tajuntansa kulkua seurataan 46-sivuisessa välimerkittömässä (kuitenkin kappalejakoisessa) luvussa.

Romaani muodostuu kolmesta osasta, joiden jokaisen ensimmäinen kirjain (S, M ja P) on englantilaisessa laitoksessa suuri, kokonaisen sivun täyttävä. Kirjaimet tarkoittavat päähenkilöitä, Stepheniä, Marionia ja Leopoldia (Poldya). Kukin osa jakautuu episodeihin siten, että ensimmäisessä ja viimeisessä on 3, keskimmäisessä 12. Monet episodeista jakautuvat edelleen pienempiin osiin, joita esim. ”Aioluksessa” on 63 ja ”Vaeltavissa kallioissa” 19. (Nimitykset ja episodeja koskevat tärkeimmät tiedot liitteenä olevassa taulukossa, joka on teoksesta Gilbert: James Joyce’s ”Ulysses”.)

Sisäiseltä rakenteeltaan Odysseus on kuitenkin yhtenäinen ja luja. Stephen ja Bloom sivuavat toisiaan usean kerran ennen ratkaisevaa kohtaamistaan. Nämä tapaukset muodostavat rakenteelliset nousut ennen ”Auringon karjassa” alkavaa nopeaa valmistautumista ”Kirke”-episodin huippuun. Kolmannessa osassa tapahtuu jyrkkä lasku, joka ”Penelopessa” lopulta syvenee lyyrilliseksi, vähitellen raukenevaksi virranjuoksuksi.

Jokainen episodi muodostaa oman itsenäisen kokonaisuutensa. Kullakin on oma teemansa, joka määrää sen rakenteen, tyylin, tekniikan, motiivien ja symbolien käytön. Samoin lopulta koko romaanin teema edellyttää juuri edellä kerrottua rakennetta. Se vaatii tyylilliset muutokset, se johdattaa motiivit ja symbolit läpi teoksen ja alistaa ajan, paikat ja henkilöt omaan tarkoitukseensa.

Tässä on tarkoitus seurata tyylin asemaa romaanin kompositiossa. Tarkkaan tyylilliseen tutkimukseen ei kieltä hallitsemattomalla ole mahdollisuuksia. Mutta ainakin pääasia tullee todistetuksi: se, että tyyli on täysin romaanin ja sen osien sisäisen sanottavan ja pyrkimyksen määräämä ja täysin sopusoinnussa teeman kanssa eli että ”le style c’est le thème”.

”Proteus”-episodissa Stephenin kuva syvenee. Hänen tajunnanvirtaansa seurataan. Teemana on muuttuminen, vaeltaminen. Se merkitsee Stephenin kohdalla hänen asemansa muuttumista, irroittautumista omasta perheestään, ystävistään, maastaan, kansastaan ja uskonnostaan. Symbolina on vuoksi ja luode, ajassa tapahtuvan kaiken ikuisen kertautumisen ja vanhan palaamisen vertauskuvana. Tieteenlajina on filologia. Se merkitsee samalla tyylillistä sana- ja ilmaisurikkautta. Rudolf Hentze on ottanut tämän episodin tyylillisen tutkimuksensa lähtökohdaksi ja osoittanut, että sama vaeltaminen toistuu kaikkialla romaanin tyylissä.

Stephenin ajattelussa näkyy selvästi hänen henkinen tasonsa: hänen lyyrillinen tuntemistapansa ja samalla tieteellisen kylmä ja kirkas älynsä. Hän hallitsee monia kieliä. Tässä esiintyy alkuteoksessa synonyymeinä peräkkäin sanoja useista kielistä: ranskaa, latinaa, italiaa, espanjaa, kreikkaa, skottia, irlantia, hollantia ja ruotsia. Sanat vaeltavat ilmaistavan asian vaiheilla.

Stephenin ajattelulle – samoinkuin Joycen tyylille kauttaaltaan tässä romaanissa – on ominaista, että yksityisten sanojen merkitys jää rytmillisen kokonaisuuden varjoon. Se merkitsee samalla kasvavaa lyyrillisyyttä ja luo episodista (ja koko romaanista) suuren surrealistisen runoelman.

Seuraavassa näytteessä tämä kaikki näkyy selvästi: sanat muuttuvat toisiksi asteittain, muodostuu rytmillinen kokonaisuus, jossa teeman edellyttämä vaeltaminen pienoiskoossa toistuu:

His lips lipped and mouthed fleshless lips of air: mouth to her womb. Oomb, allwombing tomb. His mouth moulded issuing breathe, unspeeched: ooeeehah: roar of cataractic planets, globed, blazing, roaring wayawayawayawayaway.

(Hänen huulensa huutelivat ja suutelivat ilman lihattomia huulia: suu hänen kohtuaan. Ohtuaan, kohtuaan, kohta saa lohtuaan. Hänen suunsa muovaili puhuvaa henkeä, sanatonta: uuiiha: kataraktisten planeettojen kohina, pyöreiden, liekehtivien, kohisevien näinpoispäinpoispäinpoispäin.)

”Manala”-episodissa on teemana kuolema. Inkubistinen tyyli luo kaiken ylle painajaismaisen tunnelman. Hautausmaan ilmapiiri ja hautajaisten aiheuttamat muistot kietoutuvat Bloomin tajunnassa kaiken katoavuuden ilmaisuksi.

Bloomin tajunnanvirralle on yleensä ominaista staccatomaisuus. Hän tekee havaintoja paljon laajemmalta alueelta kuin Stephen, joka ajattelee keskitetymmin ja syvällisemmin. Bloomin mietteet hyppelehtivät levottomasti asiasta toiseen, hän on epävarma itsestään ja turvautuu mielellään sellaisiin sanontoihin kuin ”they say” ja ”somebody says”. Bloomin monologille on luonteenomaista nominaalisten lauseiden esiintyminen. Verbit puuttuvat melkein kokonaan.

Seuraavassa näytteessä ilmenee Bloomin ajattelun katkelmallisuus, hänen usein epäsovinnainen huumorintajunsa, kuolemanläheisyys ja -pelko, teeman tuntu:

”Haudankaivajat ottivat lapionsa ja paiskoivat raskaita savimöykkyjä arkun päälle. Bloom käänsi katseensa pois. Entä jos hän olisi elossa kaiken aikaa? Huh! Jumalauta, se olisi kauheaa! Ei, ei: hän on kuollut tietysti. – Tietysti. Hän kuoli maanantaina. Pitäisi olla joku laki, että varmuuden vuoksi pistetään sydämeen reikä tai sitten sähkökello tai puhelin arkussa ja jonkinlainen telttakankainen ilmareikä. Hätälippu.”

Bronze by gold heard the hoofirons, steelyringing.
Imperthnthn thnthnthn.
Chips, picking chips of rocky thumbnail, chips.
Horrid. And gold flushed more.
A husky fifenote blew.
Blew. Blue bloom is on the.

(Pronssi ja kulta vierekkäin, kuulivat kavioraudat, terässoiden.
Nennännii röyröhröh.
Muruja, murtaen muruja kivikovasta peukalonkynnestä, muruja.
Kauheeta! Ja kulta punastui punastumistaan.
Käheä huilusävel soi.
Soi. Alakuloinen ruiskukkabloom.)

”Seireenit”-episodin alku tuntuu ensi lukemalla mielettömältä. Kerrotaankin, että kun Joyce ensimmäisen maailmansodan aikana lähetti käsikirjoitusliuskojaan Sveitsistä Englantiin, sensuuri puuttui niihin epäillen niitä jonkin salaisen koodin avulla kirjoitetuiksi. Pari kirjailijaa tutki liuskat ja päätyi siihen tulokseen, ettei ollut kysymys mistään koodista vaan kirjallisuudesta.

Ja todellakin. On kysymys kirjallisuudesta, joskin erikoislaatuisesta. Joyce oli, kuten useimmat irlantilaiset, innokas musiikin ystävä. Hänellä oli itsellään kaunis tenoriääni ja hän haaveili nuorena laulajan uraa. Ja tämän episodin ”mystillisyyden” selittää juuri sen musikaalisuus.

Teemana on rakkaus, jota symbolisoi seireenien laulu. Tekniikka – fuuga per canonem – on täysin tonaalinen. Alkuosassa väläytetään uvertyyrin tapaan esiin käytetyt motiivit (musiikin teemat). Sekä Harry Levin että Stuart Gilbert ovat tarkkaan selvittäneet episodin musikaalista rakennetta ja tyyliä. Niinpä esim. edelläolevat kuusi riviä selittyvät seuraavasti: 1. baaritytöt (toisella pronssin, toisella kullanvärinen tukka) seuraavat paraatia. 2. viittaa toisen heistä, Miss Doucen ilvehtimiseen erään pojan kustannuksella. 3. liittyy Stephenin saapumiseen, 4. Miss Kennedy nuhtelee Miss Doucea. 5. Stephen ottaa esiin piippunsa. 6. viittaa kohtaan, jossa Bloom pyytää paperia kirjoittaakseen kirjeen rakastajattarelleen.

Varsinainen fuuga jännittyy sanojen ”Aloittakaa”, (s. 251) ja ”Valmis” (s. 286) välille. Musikaalisuus antaa tyylille oman sävynsä. Sanat katkeilevat, liittyvät toisiinsa tai saavat uusia lisä-äänteitä. Lauseiden rytmi on musikaalista:

(Staccato) ”Sinun täytyy uskoa. Uskoa. Kolp. Se. On. Totta.”

(Trillando) ”Her wavyavyeavyheavyeavyevyevy hair un comb: ’d.”

(Glissando) ”Croak of vast manless moonless womoonless marsh.”

(Huomaa keskimmäisessä lauseessa fermaatti viimeisessä sanassa – kirjoitustapakin seuraa teemaa.) Mutta episodia ei ole ainoastaan rakennettu musikaalisesti, siinä myös keskustellaan musiikista, käytetään runsaasti sen termejä, ja vertauksetkin saavat vastaavan ilmaisun:

”Dedalus puhalsi piipunvarresta kaksi käheää huilusäveltä.”

”Tusina linnunääniä sirkutti diskantissa kirkkaan vastauksen herkkien käsien alta.”

”Kyklooppi”-episodissa on kertojana muuan nimeltä mainitsematon, yksinkertainen ja ryypiskelevät dublinilainen. Hän osoittautuu omalaatuisen huumorintajun omaavaksi tarinoitsijaksi. Tekniikka on giganttinen: kaikki pyrkii korostamaan sitä ristiriitaa, mikä vallitsee kertomuksen jättiläismäisten mittojen ja todellisuuden mitättömyyden välillä.

Tämän episodin tyyliin kuuluvat runsaasti viljellyt superlatiivit, vertausten mahtipontisuus, kuvausten rabelaismainen liioittelu. Tuntemattomalla kertojalla on ilmeiset parodikon lahjat. Hän kuvaa pientä tappelunnujakkaa nyrkkeilyotteluna, kansalaisen nenäliinaa kallisarvoisena historiallisena esineenä, Bloomin lähtöä Martin Gunninghamin autossa taivaaseenastumisena.

Seuraavassa episodille tyypillisessä kohdassa saa Bloomia kohti heitetty keksilaatikko aikaan valtavia mullistuksia. Kaiken jättiläismäisyyden rinnalla pienten yksityisseikkojen luetteleminen on luonteenomaista:

”Katastrofi oli hirvittävä ja silmänräpäyksellinen vaikutukseltaan. Dunsinkin observatorio merkitsi kaikkiaan yksitoista järähdystä, kaikki viidettä astetta Mercallin asteikon mukaan, eikä ole olemassa tietoja vastaavasta seismisestä häiriöstä saarellamme sitten vuoden 1534 maanjäristyksen, jona vuonna tapahtui Silkki-Thomasin kapina. Episentrumi näyttää sijaitsevan siinä osassa kaupunkia, joka käsittää Inn’s Quayn alueen ja Saint Michanin seurakunnan, kaikkiaan neljäkymmentäyksi acrea, kaksi roodia ja yhden polen eli perchin. Kaikki uljaat rakennukset lähellä oikeuspalatsia tuhoutuivat, ja tuo jalo lain tyyssija itse, jossa katastrofin tapahtuessa tärkeitä juridisia riita-asioita oli parhaillaan käsittelyn alla, on kirjaimellisesti sanoen raunioläjänä, jonka alle sisälläolijoiden pelätään hautautuneen elävältä.”

”Auringon karja” -episodin teemana on synnyttäminen. Mrs Purefoylle se merkitsee konkreettista tapahtumaa. Bloom saa pojan, Stephenin. Mutta synnyttäminen tapahtuu myös tyylissä. Episodin tekniikka on sikiönkehitys. Tyylillisesti se merkitsee sitä, että jäljitellään Englannin kirjallisuudenhistorian kirjailijoita keskiajalta nykyhetkeen saakka. Jälleen muodostuu kerronnan ja todellisuuden välille kuilu, joka tekee edellisestä poistavien parodioiden sarjan.

Episodi alkaa Fratres Arvalesin vanhalla tyylillä, sitä seuraa keskiajan latinan käännöstä muistuttavaa tekstiä, muinaista anglosaksista kieltä, kirkollista saarnaa. Jäljitellään vuorotellen Mandevillen, Thomas Maloryn, Sir Thomas Brownen, Authorised Versionin, John Bunyanin, Pepys-Evelynin, Defoen, Swiftin, Addisonin, Sternen, Goldsmithin, Burken, Gibbonin, Walpolen, Lambin, de Quinceyn, Landorin, Macaulayn, Dickensin, Newmanin, Paterin, Ruskinin, Carlylen tyyliä. Näitä seuraavat vielä erilaisten murteiden, slangien ja lopulta amerikkalaistyylisen evankeliumin julistajan ja huippunopean käännyttäjän saarnan jäljittely. Sikiönkehitys on päättynyt, on syntynyt ”irvistelevä nukke, enfant terrible, tulevaisuuden kieli”, kuten Stuart Gilbert toteaa.

Parodia-sarjan parhaimpana pitäisin Dickensin sentimentaalisella ja kyyneltäyteisellä tyylillä kuvattua perhekohtausta:

”Hän oli taistellut jalon taistelun ja nyt hän oli hyvin, hyvin onnellinen. Ne jotka ovat menneet edes, jotka ovat aikaisemmin poistuneet, ovat onnellisia hekin ja hymyilevät katsahtaessaan liikuttavaa näkyä. Kunnioittavasti silmätkää häntä, kun hän lepää siinä äidinonni silmistään loistaen, tuota kaipaavaa lapsen sormien nälkää (viehättävä näky se on), uuden äitiytensä ensi kukassa, henkäisten kiitoksen rukouksen Hänelle ylhäällä, Yhteiselle Aviomiehelle. Ja kun hänen rakastavat silmänsä katselevat vauvaa, hän toivoo enää yhtä siunausta, että hänen rakas Isukkinsa olisi siellä hänen kanssaan jakamassa hänen ilonsa, toivoo että saisi hänen käsivarsilleen laskea tuon rahtusen Jumalan savea, heidän laillisten syleilyjensä hedelmän […] Ja Isukki, kopista tuhkat piipustasi, paljon poltetusta briaristasi, joka sinulle vielä maistuu silloinkin kun iltakellot sinun kohdallasi lyövät (olkoon se päivä kaukana!), ja puhalla sammuksiin lamppu jonka valossa luet Pyhää Kirjaa, sillä öljy on vähiin mennyt, ja niin käy levollisin mielin vuoteeseen, lepoon. Sinä olet myös jalon taistelun taistellut ja esittänyt uskollisesti miehen osasi. Tässä käteni. Hyvin tehty, sinä hyvä ja uskollinen palvelija!”

Avain James Joycen romaaniin ”Odysseus”

Sarakkeissa lukujen nimet Homeroksen Odysseian mukaisesti, luvun tapahtumapaikka, vuorokaudenaika, se ihmisruumiin osa joka luvussa on keskeisenä motiivina, vastaavasti luvussa käsitelty tai leimaa antava tieteenlaji, väri ja symboli sekä lopuksi kertomatekniikan nimitys.

Esimerkiksi Aiolus-episodi, jonka tapahtumapaikkana on sanomalehden toimitus keskipäivällä on retorista aiheeltaan, tekniikaltaan enthymeemistä: kuten luvun “uutisissa” otsikkoineen siinä esitetään tosiasioita itsestään selvyyksinä unohtaen milloin tietoisesti milloin tiedottomasti premissejä ja tarjotaan valmiiksi muokattuja tietoja.

Taulukko perustuu Stuart Gilbertin tutkimukseen.

”Ithaka”-episodin tyypillisin piirre on sen ”tieteellisyys”. Episodin teemana on kotiinpaluu. Se heijastuu tyylissä siten, että ”Kirken” hurmiosta on siirrytty ”Eumaioksen” väsymyksen kautta miltei apaattiseen tilaan. Mitään varsinaista kerrontaa ei ole. Jokainen tapahtuma, jokainen ajatus saadaan selville vain kysymällä sitä, sen merkitys kysymällä edelleen.

”Ithaka” oli Joycen lempiepisodi. ”Se on kirjan ruma ankanpoikanen”, hän sanoi. Ja romaanin, epiikan tuotteen, osana näin onkin. Tässä tuodaan kaunokirjalliseen teokseen ironisessa mielessä tieteen tyyli. Rudolf Hentze on osoittanut, miten paljon tieteellistä, varsinkin lääketieteellistä terminologiaa ”Ithakaan” sisältyy. Siinä on lisäksi runsaasti romaanista alkuperää olevia sanoja (-ism, -tion, -ation, -ition, -ity-päätteisiä), latinankielisiä ilmaisuja -ly-päätteisiä adverbejä. Niinikään on tyylille ominaista auktoriteetteihin vetoaminen (väsymys estää ajattelemasta itse!) ja tieteellinen tarkkuus ja täsmällisyys.

”Kun Bloom oli yksin, mitä hän tunsi?

Tähtienvälisen avaruuden kylmyyden, tuhansia asteita jäätymispisteen alapuolella eli Fahrenheitin, Réaumurin tai Celsiuksen absoluuttisessa nollapisteessä: lähestyvän aamunkoiton alkavat aavistukset.”

Tämän yksinäisyyden jälkeen on lopulta mrs Bloomin vuoro: ”49-sivuisena monologina levittäytyy lukijan eteen hänen yöllisten ajatustensa panteistinen, elämänhaluinen, alkuperäisen naisellinen nocturno.”

Joycen omilla sanoilla episodia kuvatakseni: ”Hänen monologinsa polveilee hitaasti, rauhallisesti, kuitenkin vaihdellen, oikullisesti, mutta varmasti kuin suuri maapallo itsensä ympäri pyörien. Sen neljä pääkohtaa ovat naisen rinnat, takamus, kohtu ja sukupuoli, joita ilmaisevat sanat koska, pohja (kaikissa merkityksissään, lasin pohja, meren pohja, sydämen pohja), nainen, kyllä.”

”Penelopessa” ajatukset ovat alituisesti liikkeellä, siirtyminen asiasta toiseen on usein epäloogillista, mutta kuitenkin assosiaatioihin perustuvaa. Monet ajatukset katkeavat ennen loppuaan ja jäävät epäselviksi. Joskus junan vihellys keskeyttää ja muodostaa sanasta pitkän ja vokaalirikkaan: ”freeeeeeeeeeeeeeeeeeeefrong”. Laulua ajatellessa sanat muuttuvat säveltapailuksi: ”loves sweet ssooooooong”.

Lauseiden muodostamat kokonaisuudet ovat tyystin hävinneet. Tajunnan virralle ominainen jatkuva aistimusten sarja eteneekin aina katkeamattomana. Molly Bloomin monologille on ominaista taipumus lyyrillisyyteen. Hänellekin sanonnan rytmi merkitsee paljon.

Mrs Bloomin sisäinen yksinpuhelu on Elämän ja Maan laulu. Siinä unohtuvat täysin yhteiskunnan ja sivistyksen moraaliset lait ja tottumukset. Kaikki aikaisemmat jännitykset laukeavat nyt lopullisesti. Bloomin ja Stephenin elämän lohduttomuuden tunteen vastakohdaksi kohoaa nyt Ikuisen Naisen elämänmyönteinen hymni, joka kirjailijan tarkoituksen mukaan tahtoo sanoa: ”Ich bin das Fleisch, das stets bejaht.”

Loppuosassaan se muodostuu kauniin lyyrilliseksi laskuksi, hallitun rytmilliseksi ja maalailevaksi. Kukat merkitsevät Marionille (niinkuin naiselle aina) paljon, ne merkitsevät hänelle myös symboleina. Hän muistelee Leopoldin sanoja heidän rakkautensa alussa kuusitoista vuotta sitten ja tekee mielessään hänen kanssaan sovinnon. Viimeinenkin ristiriita raukenee, ja kaikki päivän turha vaellus voi päättyä uneen:

”ja meri meri karmosiininpunainen toisinaan kuin tuli ja loistavat auringonlaskut ja viikunapuut Alamedan puutarhoissa niin ja kaikki ne oudot pienet katuset ja punaiset ja siniset ja keltaiset talot ja ruusutarhat ja jasmiinit ja geraaniumit ja kaktukset ja Gibraltar jossa tyttönä minä olin vuorten Kukka juu kun minä panin ruusun hiuksiini niinkuin andalusialaiset tytöt tekevät vai panisinko minä punaisen kyllä juu ja kuinka hän suuteli minua maurilaisen muurin alla ja minä ajattelin että no miksei hän yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja sitten minä pyysin häntä silmilläni että hän pyytäisi uudestaan ja sitten hän kysyi minulta jos minä kyllä sanoisin kyllä vuoren kukkaseni ja ensin minä panin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet alas päälleni niin että hän tuntisi minun rintani tuoksua pelkkää kyllä ja hänen sydämensä hakkasi kuin hullu ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä.”

Näiden muutamien esimerkkien avulla lienee annettu ainakin aavistus Joycen tyylin mestarillisuudesta. Hän ei käytä taitoaan vain siksi että osaa. Jokaisella tyylillä ja sen muutoksella on romaanin kokonaisuuden kannalta tärkeä merkitys. Joyce pyrkii romaanissaan luomaan pienoiskuvan elämästä ja jotta kuva olisi mahdollisimman täydellinen, ovat tajunnanvirrat yksilölliset, aamun tyyli toisenlainen kuin illan, kliimaksin toinen kuin rauhallisen lopun.

Joyce käsittelee sanoja kuin luomisen jumala savea. Hän lyhentelee niitä, liittää niitä toisiinsa ja antaa niille uusia merkityksiä. Hän saattaa supistaa aina tarkoituksensa mukaan. Sana saattaa merkitä lauseen yhteen ainoaan sanaan, pitkittää sitä loputtomasti tai pyyhkäistä sen kokonaan olemattomiin, hänelle kymmeniä asioita yhdellä kertaa. Mutta se saattaa olla merkitsemättä mitään muuta kuin vain pientä, mutta tärkeätä osaa suuremmasta rytmillisestä kokonaisuudesta. Tyyli merkitsee siis Joycelle asioien olemusta, ei ole koskaan epäoleellista tai sattumalta valittua ilmaisumuotoa, jonka sijalla joku toinen olisi mahdollinen. Tyyli on perusolemus, maailma. Tyyli on pakonalainen, sisäisesti välttämätön muoto.