Kasviaika on islantilaisen Plöntutíð-performanssifestivaalin suomalainen verso Mustarindalla, Hyrynsalmella. Tapahtuma nostaa esiin performanssitaiteilijoita, joiden taiteellisen toiminnan keskiössä vaikuttaa käsitys luonnon itseisarvosta. Kasviaika tarjoaa taiteilijoille tilaa, aikaa ja kollegiaalista tukea ekosentristen työtapojen ja teosten kehittämiseen.
Kasviaikaan on valittu kuusi taiteilijaa, jotka jakavat teemaresidenssissä työstämänsä kokeelliset teokset ihmisyleisölle ja muille Paljakanvaaran ekosysteemin asukkaille Kasviaika-performanssifestivaalissa Mustarindalla 13.–14. elokuuta.
Haastattelin festivaalin kuraattoria Andrea Elín Vilhjálmsdóttiria tapahtumasta.
Tiina Pehkonen: Andrea, miten päädyit järjestämään performanssifestivaalia Kainuuseen?
Andrea Elín Vilhjálmsdóttir: Odotas, 2020 huomasin islantilaisten kollegoideni toteuttavan ekodramaturgisia töitä eri yhteyksissä ja halusin luoda alustan, joka toisi nämä samanmieliset taiteilijat ja teokset yhteen. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja kaksi viikkoa myöhemmin Plöntutíð-festivaali oli syntynyt. Tämä meidän kokeilu onnistui paremmin kuin saatoimme odottaa, ja ekodramaturgiaan keskittyvien ja aiheesta kiinnostuneiden taiteilijoiden yhteisö sai alkunsa. Järjestimme seuraavan festivaalin 2021 ja nyt toteutamme kolmatta.
Jo prosessin alussa työskentely toisenlaisessa ekosysteemissä samalla tavalla ajattelevien taiteilijoiden kanssa kiehtoi meitä. Kyselimme sinulta, tietäisitkö Suomessa yhteistyöstä kiinnostuneita taiteilijoita, ja ehdotit, että tekisimme projektin Mustarindan kanssa. Ajatus kuulosti meistä hyvältä, sillä jaamme samat ekologiset ideat ja arvot.
Kasviaika on kokeilu siitä, mitä tapahtuu, kun tuomme uuteen ympäristöön ainoastaan kuratoinnin sen sijaan, että toisimme Islannissa luotuja ja tuotettuja teoksia esimerkiksi Kainuuseen. Haluamme nähdä, miten taiteilijoiden kulttuuritausta ja Suomen luontoon liittyvät perinteet vaikuttavat taiteelliseen vuorovaikutukseen heidän elinympäristönsä kanssa.
TP: Entä keitä ovat Kasviaika-taiteilijat?
AEV: Kutsuimme kuusi Suomessa työskentelevää taiteilijaa kanssamme residenssiin. Aino Johansson, Iiris Miettinen, Laura Jantunen, Meri Hietala, Oona Leinovirtanen ja Vincent Roumagnac tulevat performanssitaiteen eri aloilta. Heidän taustansa on teatterissa, tanssissa ja koreografiassa sekä kuvataiteessa. Mukana on myös yksi sosiologi. Residenssin aikana he ovat tutustuneet Mustarindan lähiluontoon sekä keskustelleet ekodramaturgiasta ja esittävien taiteiden historiasta Suomessa. Olemme pyrkineet tarjoamaan tilaa ja aikaa työstää omia projekteja sekä virittyä luonnon rytmiin, mikä Mustarindan ympäristössä onkin ollut lähes väistämätöntä.
TP: Mikä mielestäsi on Kasviajan tärkein saavutus, kun festivaali on ohi?
AEV: Se, että residenssi päättyy yhteiseen jakamiseen, projektien ja kokeilujen esittämiseen, luo ainutlaatuisen mahdollisuuden yhteisön ja uusien ammatillisten suhteiden luomiseen. Taiteilijat ovat viettäneet aikaa yhdessä ja oppineet tuntemaan toisensa. He voivat tukea toisiaan taiteilijoina ja yksilöinä.
Tässä monialaisessa ryhmässä ideoiden, kokemusten ja tiedon jakaminen on ollut erittäin vilkasta. Toivon, että taiteilijat saavat Kasviajasta ekodramaturgian siemenen sekä inspiraatiota ja energiaa hoivata sitä omassa työssään.
TP: Kerrotko hieman lisää ekodramaturgiasta. Mitä se tarkoittaa?
AEV: Lyhyesti – ekodramaturgia on teatteri- ja performanssitaiteiden menetelmä, joka analysoi ekologista performanssia ja tutkii luonnon sekä muiden kuin ihmiseläinten esiintymistä ja esittämistä performanssissa. Ekodramaturgia vie meidät ihmiskeskeisen tarinankerronnan ja antroposeenin maailmankuvan ulkopuolelle. Kasviaika-residenssissä keskusteluissa on noussut esiin kysymys, kuinka pysyä ihmisenä post-humaanissa ajassa lipsumatta takaisin antroposeeniin. Mielestäni kysymys on myös siitä, mitä ekodramaturgiset narratiivit voivat kertoa meille ihmisestä ilman, että käsitellään ihmisten suhteita ja ongelmia. Sanoisin, että ekodramaturgia saa meidät pohtimaan vaihtoehtoisia juonenkulkuja.
TP: Entä mitä tulee tällaisen ekosentrisen performanssifestivaalin järjestämiseen Islannissa ja Suomessa, oletko huomannut joitain samankaltaisuuksia tai eroja maiden välillä?
AEV: Ensinnäkin Islannissa teatteri- ja performanssitaiteen kentällä termi ”ekodramaturgia” on vielä erittäin tuore, kun taas täällä se on vaikuttanut alaan jo kauan. Olen kuullut täällä Suomessa monista taiteilijoista, jotka työskentelevät ekodramaturgian parissa, ja minulla on ollut onni tavatakin muutamia.
Suomessa teillä metsä on vanhaa ja ekodramaturgian historia pitkä. Meillä Islannissa metsä on hyvin nuorta ja samoin olemme käsitelleet ekodramaturgiaa lyhyemmän aikaa. Joten sanoisin, että suurin ero on aika, hän sanoi hymyillen.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Synnyin- ja kotikaupunkini Oulu avasi Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotensa tammikuun kolmantena viikonloppuna. Minä en mahtunut muine työkiireineni virallisiin avajaisiin tai viitsinyt kauppatorin […]
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden yhdeksi kohokohdaksi on nostettu saamelaiskulttuurin ohjelmakokonaisuus Risku eli ”Rájehis, ealli sámekultuvra” – rajaton, elävä saamelaiskulttuuri. Suurimmat satsaukset ovat […]
Kun kirjoitan tätä, on Oulun juhlavuotta Euroopan kulttuuripääkaupunkina kulunut reilun kuukauden verran. Kaupungin keskustan iloisella meiningillä ja ihmisillä täyttäneistä avajaisfestivaaleista […]
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
