
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Nelonen media: Pertsa ja Kilu. 86 min, K-7. Käsikirjoitus ja ohjaus Taavi Vartia. Perustuu Väinö Riikkilän romaaniin Viimeiset kaanit (1951). Pääosissa: Olavi Kiiski, Oskari Mustikkaniemi, Mimosa Willamo, Elias Westerberg, Hannes Suominen, Veeti Kallio, Elsa Saisio, Ville Myllyrinne, Anu Sinisalo, Turkka Mastomäki. Ensi-ilta keväällä 2021.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy miljööseen, maailmaan: eletään kesää Kotkan merellisissä maisemissa ja ympäristö huokuu 1950-lukua niin puvustuksen kuin lavastuksen osalta. Ratkaisu toimii, sillä näin teos tekee kunniaa kirjailija Väinö Riikkilän alkuperäistekstille. Pertsan (Olavi Kiiski) ja Kilun (Oskari Mustikkaniemi) maailmassa maksuvälineinä toimivat kuitenkin eurot, jolloin tarttumapinta nykyisyyteen on olemassa. Tekijät ovat halunneet tehdä ajatonta seikkailuelokuvaa, joka pohjautuu ensimmäiseen poikakaksikosta kertovaan romaaniin.
Rahalla onkin osuutensa Pertsan ja Kilun, noiden kahden touhukkaan pojan, seikkailuun. Kotkan pankki ryöstetään, huvijahti rahoineen uppoaa mereen ja saaliin perässä ovat niin pojat kuin pankkiryöstäjä Suokko (Elias Westerberg) ja tämän järjen äänenä toimiva tyttöystävä Liisa (Mimosa Willamo). Nelikon yhteisissä kohtauksissa on sähköistä tunnelmaa: uhkaavuus syntyy lasten ja nuorten aikuisten maailmojen törmäyksestä. Ennen kaikkea Pertsa ja Kilu ovat neuvokkaita poikia aikuisuuden maailman kynnyksellä ja oikeastaan ylikin. Elokuvan aikana he operoivat niin omatekoisen lentokoneen kuin sukellusveneen kanssa. Purkkipuhelin on myös viritetty poikien kotitalojen väliin. Älypuhelimien kanssa ei näpräillä.
Vanhojen autojen, matkustajakotien ja puutalokorttelien kautta Pertsan ja Kilun seikkailussa on vanhan ajan tenhovoimaa, joka tuo hyvälle tuulelle. Tunnelma assosioituu lapsuuden kesäpäiviin ja maistuu kuin vanhan ajan vaniljajäätelö mummolan keinussa. Jännittävyyden ja tiukkojen tilanteiden lisäksi suvantokohtia syntyy muun muassa Pertsan, Kilun ja paikallislehden nuoren toimittajan Pirkon (Sara Vänskä) välisissä kohtauksissa, joissa on herttaista charmia.
Myös poikien taustaerot tuodaan esille: Pertsan vanhemmat (Anu Sinisalo ja Turkka Mastomäki) ovat duunaritaustaisia, naapurissa asuvan Kilun äiti ja isä (Elsa Saisio sekä Ville Myllyrinne) edustavat porvarillisempaa elämänpiiriä. Taustoista huolimatta poikien välillä on vahva ystävyysside ja he lupaavat seurata toisiaan, vaikka välillä koettelemuksia eteen tulisikin.
Veeti Kallion hauska sivurooli merten ja maanteiden ”ritarina” on syytä mainita humoristisena sivujuonteena. Hannes Suomisen etsivähahmo avoautoineen ja aurinkolaseineen taas huokuu ritariässämäistä karismaa.
Pertsa ja Kilu on laadukkaasti tehtyä koko perheen elokuvaa, joka antaa varmasti jokaiselle samaistumispintaa. Ohjaaja Taavi Vartia on saanut Riikkilän kirjojen tunnelman mukautettua nykypäivän elokuvallisen kerronnan raameihin hyvin. Itämeren suojeleminen oman laivaston avulla on poikien suuria haaveita, ja näin elokuva osaltaan kommentoi nykyisiä ilmastokysymyksiä. Elokuva saattaa herättää niin nikkarointitaipumuksia kuin toivottavasti myös ITE-taiteen pohdintaa:
jos jotain ei ole niin tehdään se itse!
Vuosi 2020 tullaan muistamaan melkoisen merkillisenä ja korona-ajan vaikutusta ei voi olla mainitsematta elokuvan yhteydessä. Rankan vuoden päätteeksi onkin hienoa nähdä taiten tehtyä koko perheen elokuvaa, joka on toimiva yhdistelmä menneisyyden kadonnutta aikaa ja tätä päivää. Kesäisen merellinen Kotka toimii mainiona tutustumispaikkana talvisen pimeyden keskellä.
Poikien edesottamukset valkokankaalla saavat toivottavasti jatkoa tulevaisuudessa.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.