Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Marian paratiisi. 111 min. Ensi-ilta 4.10.2019.
Ohjaus Zaida Bergroth; käsikirjoitus Anna Viitala ja Jan Forström: päärooleissa Pihla Viitala, Satu Tuuli Karhu, Saga Sarkola, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Jan Korander, Ilkka Heiskanen.
Kuva © Komeetta
Marian paratiisin lähtökohtana on lahkojohtaja Maria Åkerblomin toiminta 1920-luvulla, jolloin hän oli maineensa huipulla. Elokuva kuitenkin muistuttaa heti alkuteksteissä fiktiivisyydestään. Huomautus on paikallaan, sillä ohjaaja Zaida Bergroth (Miami, Hyvä poika, Skavabölen pojat) lähestyy aihetta vapaamuotoisen impressionistisesti.
Ajankuva on huolella toteutettu, mutta historiallisen selonteon sijasta fokus on omistautumisen psykologiassa ja kolmen naisen välisessä draamassa. Åkerblomin henkilöhistoriaa ei käydä läpi eikä hänen persoonaansa juuri avata, vaan hän pysyy etäisenä, pohjimmiltaan arvoituksellisena katalysaattorina ja kiintopisteenä, jonka mystifiointi ja ihannointi palvelee seuraajien tarpeita. Tarina kerrotaan Marian (Pihla Viitala) suojatikseen ja apurikseen ottaman Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta; kyseessä on ennen kaikkea Salomen kehityskertomus äitihahmon palvojasta epäilijäksi ja lopulta vapaaksi nuoreksi naiseksi.
Ennen näitä vaiheita Marian paratiisi sukeltaa suljetun yhteisön ilmapiiriin. Toiset ihmiset näyttäytyvät jo ensimmäisissä kuvissa vihollisina, ja Maria seuraajineen eristäytyy linnamaiseen huvilaan. Ulkopuolinen yhteiskunta ilmenee ovesta tunkeutuvien poliisien, myöhemmin oikeudenkäynnin muodossa.
Alkupuolen unissasaarnauskohtaus nostattaa suggestiivista, aavemaista tunnelmaa, jonka voi tulkita yritykseksi esittää eläytymisen kautta, mikä uskonnollisessa kultissa kiehtoo ja vetää puoleensa. Samantyyppinen kohtaus on käskynanto Kokkolan nimismiehen murhaan. Hypnoottinen elektroninen musiikki ja visuaalinen tyylittely viettelevät katsojaa siinä missä Marian dramaattiset eleet seuraajia. Ne luovat myös painajaismaista latausta, joka kasvaa tarinan edetessä: kultti paitsi lumoaa jäsenensä, myös alistaa heidät.
Murhayritykseen lähetettävien suutelu vihjaa Marian lumovoiman seksuaalisesta vivahteesta. Kiinnostavaan piirteeseen ei kuitenkaan palata, ja elokuva keskittyy Salomen maailman avartumiseen. Kaupungilla käydessään hän tutustuu prostituoitu Maliniin (Saga Sarkola), ikätoveriinsa, joka kyseenalaistaa palvonnan ja uskonnon. Kun Malin sattumusten summana päätyy lahkolaisten hoiviin, ystävyys syvenee ja Salomen mielenmuutos käynnistyy.
Samalla elokuva muuttuu yhä enemmän psykologiseksi draamaksi. Maria, Salome ja Malin ovat kaikki omilla tavoillaan äidittömiä, ja äitihahmon kaipuu nousee useaan otteeseen esiin. Salome kohtaa Mariassa sekä hyvän että pahan äidin, kun taas oikean äitinsä luo pyrkivä Malin saa maksaa kapinastaan. Myös mustasukkaisuus Marian huomiosta häivähtää. Marian voi puolestaan ajatella kompensoivan perimmäistä yksinäisyyttään olemalla äitihahmo ”lapsilleen”, joiden identiteetin hän muokkaa mieleisekseen. Lapsipiikana koettu köyhyys korvautuu ylellisellä salonkielämällä; uskonto on sosiaalisen nousun väline.
Kiinnostavia aineksia siis riittää, mutta tyylitellyn tunnelmoiva kerronta on niin viitteellistä, ettei mikään teema kohoa kovin intensiiviseksi. Marian paratiisi herättää harhailevia ajatuksia kulttien ja fanaatikkojen mielenmaisemasta sekä henkilöhahmojen psykologisista motiiveista, havaintoja tunnelmanluomisen ja draamanhallinnan (esimerkiksi pako liikkuvasta junasta) taidokkuudesta sekä lievän ihmetyksen siitä, mihin koko rakennelma tähtää.
Ehkei erityisesti mihinkään, ja tietyssä haahuilussa voi toki nähdä Marian paratiisin viehätyksen; etäinen hidastuskuva ympyrää juoksevista tytöistä viittaa tavallaan kerrontaan itseensä. Omasta näkökulmastani vaikuttavinta on Bergrothin kyky ytimekkääseen montaasiin, jolla hän erottui edukseen viimeistään Miamissa (2017). Leikkaukset nimismiehen murhayrityksestä Marian kasvoihin, oikeudenkäynnistä rukoilukohtaukseen ja Malinin paosta Marian edessä itkevään takaa-ajajaan ovat erinomaista, suggeroivaa elokuvakerrontaa.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.