Prosessi / Der Prozess 1: Käskyjä ja kuiskauksia

”Piikkilanka on väline. Se on pelkkä väline.”
(Olivier Razac: Piikkilangan poliittinen historia)

Eräänä helmikuisena päivänä, joitakin vuosia sitten, kuuntelin tapani mukaan radiota töitä tehdessäni. Taustalla kuuluva puheensorina loi tunteen valveilla olosta, vaikka ajatukseni harhailivatkin muualla. Ohjelman vaihtuessa havahduin: dokumentissa¹ puhuttiin juutalaispakolaisista, jotka joutuivat pakkotöihin sota-ajan Suomessa. Tarinat juutalaisvainoista, työleireistä ja piikkilangasta olivat tuttuja holokaustin historiasta, mutta en ollut osannut ajatella, että näillä aiheilla olisi tekemistä Suomenkin kanssa.

Tutkija-toimittaja Elina Sana kertoi tarinaa verta vuotavista paljaista käsistä: ”juutalaispakolaiset pantiin vääntämään piikkilankaa […] ja he olivat keksineet jonkunlaisen kojeen jolla sitä piikkilankaa pystyi vääntämään ilman että kädet menivät verille. Ja se kiellettiin heiltä […]”.

Nyt myös kuvanveistäjä minussa heräsi, sillä esineet ja työkalut kiinnostavat aina. Metallipiikkien vääntämiseen tarkoitettu apuväline johdatti ajatukseni myyttisiin esineisiin, joiden hallussa pitäminen osoittautuu tavalla tai toisella mahdottomaksi: itämaisissa tarinoissa ikuisen elämän antava kasvi joko varastetaan tai kielletään. Elämän rikkauksia jauhaneet itämerensuomalaisten Sampo ja germaanien Grotti-mylly taas rikkoutuvat valtakamppailun seurauksena.

Eräs varhainen veistokseni on puusta vuoltu puukko, tarkemmin ottaen puinen kopio ruotsalaisesta teollisesti valmistetusta Mora-veitsestä. Vuollessani puukolla puista terää olin miettinyt sitä, miten muinaisten seppä-jumalten täytyi maallisten ammattitoveriensa tavoin takoa ensin itselleen työkalut, joilla takoa taivaankansi; työkalu ja työstettävä olivat siis olemukseltaan samaa. Genesiksessä tekijän ja teon kohteen samuus muuttui kertomukseksi ihmisen kyvyttömyydestä olla jumalten kaltainen. Luomiskertomuksessa kärsimys alkoi, kun ihminen sidottiin maahan: ”Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty”². Myös myytti veljessurmasta kertoo Jumalaa enemmän miellyttävän paimentolaisuuden ja kirouksen kaikuja kantavan maanmuokkaamisen, cultura, suhteesta.

Maan maksimaaliseen hyödyntämiseen ja omistusoikeuteen perustuvan maanviljelysyhteiskunnan tarpeiden yhdistyminen teollisen aikakauden massatuotannon mahdollisuuksiin synnytti piikkilangan. Olivier Razacin mukaan piikkilanka on työkalu, jota valta käyttää valtasuhteiden merkitsemiseen tilassa. Vallan työkaluna piikkilanka onkin pitänyt pintansa, ei vain teknisten ominaisuuksiensa vaan etenkin taloudellisen sopeutumiskykynsä vuoksi; onhan tämä ”maailman paras aita”, teksasilaisen 1870-luvulla työtään tehneen piikkilankakauppiaan sanoin, kevyttä kuin ilma ja halvempaa kuin tomu.³

Preerioiden aitaamista varten kehitetty piikkilanka veti rajan tuottavien ja siksi suojelemisen arvoisten valkoisten sekä tuottavuuden kannalta haitallisten intiaanien välille. Piikkilangan kaksoistehtävään, yhtäältä suojeluun ja toisaalta torjuntaan, kiteytyy demokraattisen ja liberaalin yhteiskunnallisen eetoksen pimeä puoli. Universaaliuteen ja kaiken kattavuuteen pyrkiminen on periaate, jonka kääntöpuolena on rajan jyrkkyys: ulkopuolelle jääminen ei merkitse vain huonompaa elämää, vaan sitä ettei elinmahdollisuuksia ole.

Siinä missä lauta ja betoni luovat suhdetta tilaan, on piikkilangalla aktiivinen suhde nimenomaan elävien olentojen tuntoherkkiin ruumiisiin. Razac piirtää piikkilangan avulla näkyviin ulkopuolen geometrian ja sijoittaa aikajanalle sen eri vaiheet: siinä missä Yhdysvaltojen rajaseutu näyttäytyi Länteen etenevänä rintamana, jonka toisella puolella avautui vapauden ja elämän vielä mahdollistava (mutta jatkuvasti kaventuva ja lopulta olemattomiin hupeneva) takamaa, niin ensimmäisessä maailmansodassa tämä ulkopuoli sai muotonsa kahden rintamalinjan väliin jäävänä kapeana nauhana, ei-kenenkään-maana. Keskitysleirien äärimmäisen väkivallan arkkitehtuurissa ulkopuoli suljettiin sisäpuolelle, ja tämä piikkilankojen sisäänsä sulkema todellisuus oli ulkopuolta täydellisimmillään: mielivallan ja kuoleman hallitsema epäpaikka, jossa lopullinen hylkääminen keskitettiin äärimmilleen.

Kiasmassa oli vuonna 2016 esillä palestiinalaisen kuvataiteilijan Mona Hatoumin teos ”Impenetrable” (2009). Nimensä mukaisesti teos, joka muodostui lattian ja katon väliin viritetetyistä piikkilankasäikeistä, oli katseen läpäisevä mutta ruumiin läpäisemätön. Hatoumin teosta on kiinnostavaa lukea Razacin ensimmäisen maailmansodan aikaista linnoitusvälinettä koskevaa luonnehdintaa vasten: ”Rautalankaeste oli nerokkaana geometrisena ideana tarpeettoman ja mahtailevan massan poistamista puhtaan tehokkuuden hyväksi, kun se koversi puolustusmuurin ontoksi ja jätti jäljelle vain ohuen metalliluurangon.”⁴

Ensimmäisen maailmansodan aikaisia hyökkäystekniikoita vastaan piikkilanka olikin ylivertaista, sillä se oli vaikeasti havaittavaa ja työläästi tuhottavaa. Panssarivaunun tultua taistelukentälle alettiin linnoitteiden massaa jälleen arvostaa, mutta toisissa yhteyksissä kontrollin aineettomuutta on viety yhä pidemmälle. Nykyisin piikkilankaa ei länsimaisen kulttuurin keskuksissa juurikaan näy, sillä vaikka valvonta ja rajoittaminen ovat vain lisääntyneet, ovat keinot yhä hienostuneempia ja usein näkymättömiä.

Ei piikkilanka ole kuitenkaan käynyt tarpeettomaksi, vaan se on yhä käyttökelpoinen väline samaan tehtävään, johon se puolitoista vuosisataa sitten kehitettiin: elävien olentojen estämiseen ja ohjaamiseen, ulkopuolen erottamiseen sisäpuolesta. Muun muassa palestiinalaisalueet on eroteltu Israelista piikkilangan avulla. Piikkilangan olemusta olisikin vaikea kiteyttää paremmin kuin Hatoum sen teki teoksellaan; hänen raudasta ja ilmasta tehty kuutionsa painaa, tarkasteltiinpa teosta sitten yhteiskunnallisena kannanottona tai kuvanveiston perinteestä käsin.

Minäkin halusin saada aikaiseksi jotain merkityksellistä. Piikkilangan vääntämisestä kertovasta tarinasta innostuneena aloin suunnitella taideprojektia ajatellen, että tästähän saisi vaikka mitä irti: aiheen tärkeys tekisi epäilemättä myös minun teoksestani tärkeän. Tein luonnoksen veistosinstallaatiosta, jonka lähtökohtana olisi radiodokumentissa mainittu pakkotyöleiri ja rangaistuksenkaltainen piikkilangan valmistus.

Tilaisuus teossuunnitelman eteen päin viemiseen koitti puolivahingossa, kun minun oli kehitettävä projekti Lapin taiteilijaseuran yhteistyöresidenssiin Berliiniin. Kaivoin piikkilanka-aiheen pöytälaatikostani ajatellen, että ehkäpä sieltä Saksasta irtoaisi jotain aihepiiriin liittyvää. Ja irtosihan sieltä: Berlin Sessions -residenssin isännän Andrzej Raszykin kehoituksesta päädyin esittelemään työsuunnitelmaani EVZ-säätiölle (”Stiftung Erinnerung, Verantwortung & Zukunft” – eli ”muistamisen, vastuun ja tulevaisuuden säätiö”). Levitin lasiseinäisen neuvotteluhuoneen lattialle miellekartan, johon olin piirtänyt nuolia ja tikku-ukkoja. EVZ:n projektimanageri Agnieszka Pustoła naurahti, että tämä on kyllä ensimmäinen kerta, kun tässä huoneessa jutellaan lattialla istuen.

Monen mutkan jälkeen projekti ”Prosessi / Der Prozess” pääsi toukokuussa 2020 alkuun EVZ:n rahoittamana, Lapin taiteilijaseuran tuottamana hankkeena. Yhdeltä tasoltaan projektin nimi viittaa prosessiin, joka johti pakolaisten luovutuksiin natsi-Saksalle. Nimi viittaa myös piikkilangan valmistusprosessiin. Kolmantena tasona on oma työskentely- ja oppimisprosessini dokumentointi yrittäessäni kirjoittamalla ja piirtämällä hahmotella piikkilangan vääntämisestä kertovan tarinan tapahtumaympäristöä ja ennen kaikkea kysymystä väkivallan synnystä.

Oikeastaan koko taiteellinen tuotantoni on käsitellyt kysymystä väkivallan olemuksesta, vähintään epäsuorasti. Olen pilkkonut kysymyksen osiin, lukuisiksi uusiksi kysymyksiksi, todetakseni, kuinka hienosyisiä ovatkaan ne säikeet, joista lopulta punoutuu väkivallan kuristava köysi, jota me sitten katsomme ja ihmettelemme, kuka sen oikein punoi, kun emme me siitä tienneet emmekä sitä tahtoneet.

Tuntui ylelliseltä saada aloittaa työskentely taustatiedon etsimisellä – yleensähän taiteilija hoitaa teostensa pohjatyöt niin kutsutulla vapaa-ajallaan. Pian huomasin, että ensimmäinen kysymys ei suinkaan ollut se, miten tehdä piikkilangasta taidetta, vaan se, mitä Suursaaren työleirillä kesällä 1942 tarkalleen ottaen tapahtui. Holokaustin varjo -dokumentin kertoma tarina pakkotyöleiristä ja verisistä käsistä oli koskettava ja vetosi suoraan tunteisiin ja oikeudentajuuni – mutta oliko tarina totta? Jos se ei ollut totta, olisiko tässä minunkaan projektissani sitten mitään järkeä? Projektin rahoitus tulee EVZ:n ”pakkotyöläiset ja unohdetut uhrit” -rahoitusohjelmasta. Entä jos mitään pakkotyöläisiä ei ollutkaan? Totesin, että ennen kuin jatkan, on tarkistettava faktat.

Jatkosodan aikaisessa Puolustusvoimien katsauksessa tunnelmoidaan: ”Siinä on edessämme Suursaaren ranta, monien unohtumattomien kesäretkien kaivattu satusaari.” Keskellä Suomenlahtea sijaitseva Suursaari oltiin vallattu Neuvostoliitolta kevättalvella 1942. Neljää kuukautta myöhemmin Suursaaren ”terveelliseen meri-ilmanalaan”, keskelle sotatoimialuetta, vietiin myös juutalaispakolaiset. Heidän matkansa Suursaareen oli ollut pitkä.

Torjuvan pakolaispolitiikan vuoksi natsi-Saksan vainoja pakenevia juutalaisia oli päässyt Suomeen verraten vähän, vain noin parisataa henkilöä. Viittaan tässä pakolaisjuutalaisilla toisen maailmansodan alla ja sen aikana Suomesta turvapaikkaa etsineisiin ihmisiin, joita kohdeltiin juutalaisina heidän uskontonsa, syntyperänsä tai muun seikan vuoksi.

Juutalaiseksi identifioiminen ei välttämättä vastannut henkilöiden omaa käsitystä itsestään. Max Jakobsonin sanoin ”historiallinen kokemus osoittaa, että [identiteettiä koskeva] vastaus ei riipu juutalaisten omista valinnoista, vaan heidän naapuriensa mielipiteistä”.⁵ Tässä tapauksessa sota-ajan Suomeen saapuneiden pakolaisjuutalaisten ”naapureina” toimivat Suomen valtiollinen poliisi Valpo sekä muut viranomaiset.

Suomen juutalaiset saivat elää suhteellisen turvattuina sota-ajan Suomessa, mutta pakolaisten asema oli uhatumpi. Suomessa ei ollut voimassa juutalaisvastaisia lakeja, mutta juutalaiseksi määrittely oli raskauttava tekijä, joka altisti pakolaiset vainolle. Elina Sanan sanoin: ”Kommunisti, pakolainen ja juutalainen, nimenomaan tuossa tärkeysjärjestyksessä, oli jatkosodan Suomessa tappava yhdistelmä. Kommunisti yksin riitti natsien tapettavien listalle pääsyyn, pakolaisuus ja juutalaisuus varmistivat, että minkäänlaista ihmisarvoa ei tarvinnut antaa. Jatkosodan alun Suomen Valpo, Ruotsin Säpo ja Saksan Gestapo olivat tästä asiasta samaa mieltä.”⁶

Suurin osa Keski-Euroopasta tulleista pakolaisista oli aluksi asettunut maan suurimpiin kaupunkeihin, pääasiassa Helsinkiin. Jatkosodan puhjettua pakolaisia siirrettiin Hämeeseen maaseutupitäjiin. Siirtoa perusteltiin juutalaisten suojaamisella saksalaiskontakteilta. Puolen vuoden kuluttua miespuoliset pakolaiset saivat käskyn ilmoittautua työvelvollisiksi, mikä oli ainakin virallisesti osa yleisempää työmääräystä.

Suojeluskuntatalolta miehet kuljetettiin ”lehmävaunuilla” kauas pohjoiseen, Itä-Lapin Sallaan, missä heidän työmaansa sijaitsi saksalaisten rintamaosuuden läheisyydessä. Alueella oli myös suomalaisia työvelvollisia, mutta pakolaiset pidettiin heistä erillään. Heidät asutettiin telttoihin, joissa oli kosteaa ja kylmää – saattoihan ulkona olla jopa neljäkymmentä astetta pakkasta. Leirillä ollut unkarilainen psykologian tohtori Lajos Székely kertoo: ”Meille ei matkan alussa eikä sen kestäessä kerrottu, mihin meitä vietiin. Kuusivaarassa leirimme ympäröitiin piikkilangalla. Me emme saaneet mennä langan ympäröimän alueen ulkopuolelle vapaa-aikanakaan.”⁷

Sallasta tuli siirto Kemijärvelle rautatietyömaalle. Leirin olosuhteet olivat surkeat ja pakolaisilla oli puutetta perustarpeista. Sairastuminen ei tarkoittanut pois pääsyä leiriltä vaan palkan menetystä, vaikka ruoastaan oli sairaidenkin maksettava. Vaihtovaatteita ei ollut, ja vaatteiden hajotessa päälle työvelvolliset näyttivät ryysyläisjoukolta, jolle paikalliset asukkaat naureskelivat.⁸

Kemijärvellä ehdittiin olla vain kuukauden ajan, sitten tuli taas lähtö, tällä kertaa etelään ja Suursaareen. Siirtojen syynä oli nähtävästi jälleen se, että juutalaispakolaiset haluttiin saada pois aseveli-saksalaisten silmistä.

Merivoimien esikunnan linnoitusosaston Suursaaren työmaan sotapäiväkirja kertoo, että 27.7.1942 työvoimaksi saapui 33 Israelin lasta, jotka sijoitettiin tietöihin.⁹ Suursaaren leirin työnjohdon mukaan pakolaiset eivät kyenneet raskaaseen tietyöhön, joten he saivat tehtäväkseen valmistaa linnoituksiin tarvittavia piikkilankalieriöitä, minkä piti olla leirin helpoimpia töitä.¹⁰

Elina Sana kertoo kirjoissaan toisenlaista tarinaa: hänen mukaansa pakolaisia nöyryytettiin ja kidutettiin Suursaaressa monin tavoin. Leirillä ollut pakolainen kertoo työskentelyn olosuhteista: ”Me väänsimme piikkilankaa. Se oli sellaista työtä jota piti tehdä paljain käsin ja se repi kädet rikki. Me keksimme jonkinlaisen avaimen, jolla voimme vääntää niitä lankoja, mutta se kiellettiin. Käsien piti mennä rikki ja sormien vuotaa verta, niin ne ajattelivat. Ruoka oli huonoa, hirssipuuroa joka päivä. Meillä oli huono ruoka, mutta ei niillä. Ne söivät hyvin. Mutta meidän joukossa oli fiksuja poikia, jotka osasivat nylkeä oravia ja laittaa niistä ruokaa, ja marjoja me syötiin ja juuria.”¹¹

Suomen omatunnosta kirjoittanut valtiotieteen tohtori Hannu Rautkallio suhtautuu skeptisesti juutalaispakolaisten katkeriin kuvauksiin Suursaaren leirin oloista. Rautkallio kuittaa vääryyden kokemukset työmotivaation puutteeksi todeten, että pakolaisten olosuhteet olivat samat kuin suomalaisten työvelvollisten. Jostain syystä Rautkallio jättää kuitenkin mainitsematta, että juutalaispakolaisia kohdeltiin erillisenä ja muista työvelvollisista eristettynä ryhmänä. Myöskään pakolaisille maksettu palkka ei käytännössä ollut sama kuin suomalaisille maksettu, minkä Rautkallio itsekin toteaa lainatessaan puolustusministeriön valvontaosaston katsausta syyskuulta 1942: ”Koska juutalaisten työteho on arvosteltu viidennekseksi suomalaisten työtehosta, heidän palkkaansa on myös alennettu. Tyytymättömyys ja laiskottelu on sen jälkeen ollut ilmeinen”.¹²

Rautkallio antaa puheenvuoron Suursaaren leirillä työnjohtajana toimineelle Eelis Ahtiaiselle, joka arvioi piikkilankalieriöiden tekemistä aivan toisin kuin pakolainen, jonka muistikuvien Rautkallio vihjaa olleen ”taustan, aseman, asenteen ja eettisten painotusten” muokkaamia. Ahtiainen ei vetoakaan todistusarvoltaan epäluotettaviin henkilökohtaisiin kokemuksiin, vaan käskyihin ja ohjeisiin: työ kuuluikin tehdä paljain käsin, eikä kenenkään pitänyt repiä sormiaan verille, sillä ”ei sitä käsketty”.¹³

Johtuivatko vääryyden kokemukset siitä, etteivät pakolaiset olleet tilanteen tasalla, vai poikkesivatko heiltä vaaditut työtehtävät kohtuuttomuudessaan siitä, mitä suomalaiset työvelvolliset tekivät? Kenttäohjesääntö II vuodelta 1931 opastaa: piikkilankalieriö on putkimainen, piikkilangasta valmistettu verkko, joka auki vedettynä muodostaa noin 10-metrisen esteen. Tyypillisesti näitä lieriöitä käytetään väliaikaisina esteinä, mutta talvella niille on käyttöä myös pysyvämmissä linnoitteissa. Lieriö valmistetaan esterummulla, jolle kelataan piikkilankaa. Rinnakkain kulkevat piikkilangat sidotaan sileällä rautalangalla toisiinsa. Yhteen lieriöön tarvitaan 140 kappaletta 10 cm:n pituisia sidelankoja. Työaseina ovat kirves ja piikkilankasakset.¹⁴

Saaren linnoittaminen ja talveen varustautuminen selittänee piikkilankalieriöiden tehtailun Neuvostoliitolta vallatussa Suursaaressa kesällä 1942. Pakolaisten valmistaman apuvälineen kieltämiselle ei löydy mitään asiallista perustetta, mutta tuolloin käytössä olleissa kenttäohjesäännöissä ei toisaalta mainita, että piikkilankasaksien ja kirveen lisäksi muut työkalut olisivat välttämättömiä. Piikkilankalieriöiden teko oli epäilemättä kuluttavaa, mutta ainakin työ oli samaa kaikille, eivätkä juutalaispakolaiset siten olleet erityisen epäoikeudenmukaisessa asemassa näitä lieriöitä tehdessään.

Tilanne muuttuu kokonaan toiseksi, jos työnkuva olikin itse piikkilangan tekemistä. Siinä missä piikkilankalieriöiden kymmensenttisten sidelankojen kieputtaminen rautalangan ympärille lienee paljain käsinkin onnistunut kohtuudella, ovat piikkilangan piikit sen verran lyhyitä, että terävien metallilangan päiden painumista ihoon on vaikea välttää (tiedän tämän, koska kokeilin). Leirillä olleet kertoivat itse vääntäneensä nimenomaan piikkilangan piikkejä,¹⁵ mutta muistiko pakolainen tekemänsä työn yksityiskohdat väärin? Tai jospa tarinan tallentaja tulkitsi kuulemansa väärin eikä hahmottanut sidelankojen ja piikkien vääntämisen eroa?

Sodan aikana käytössä olleissa kenttäohjesäännöissä ei ole mitään mainintaa siitä, että piikkilangan valmistaminen kuuluisi pioneerin työnkuvaan, edes poikkeustapauksissa. Tarina käsityönä tehdystä piikkilangasta kuulostaakin epäuskottavalta, mutta täysin mahdoton se ei välttämättä ole. Otin yhteyttä suomalaisen pioneeritaktiikan historiaa tutkineeseen sotilasprofessori Janne Mäkitaloon. Tehdessään artikkelia 1920-luvulla toteutetuista pioneerikokeiluista hän kertoi törmänneensä asiakirjaan, jossa oli viitteitä siihen, että varusmiesten pioneeritöihin kuului tuolloin myös piikkilangan eli ”väkälangan” valmistusta, ainakin hetkellisesti ja koemielessä. Mäkitalon mukaan kyseessä vaikutti kuitenkin olleen yksittäinen tapaus.

Pohtiessani käsityönä valmistetun piikkilangan ongelmaa luin Mauno Jokipiin teosta jatkosodan synnystä. Saksan kanssa tehdyn materiaalihankintasopimuksen selostuksen yhteydessä Jokipii toteaa ohimennen, että ”piikkilankaa Suomelta puuttui”.¹⁶ Tällainen oli siis tilanne ainakin vuonna 1940. Jokipii ei kerro, miten piikkilankahankinnoille sittemmin kävi, mutta muistettakoon, että huomattava osa Suomen Saksalta saamista materiaaleista oli sotasaalista, sillä Saksan tehtaat eivät riittäneet tuottamaan kaikkea tarvittavaa materiaalia omiinkaan tarpeisiin saati aseveljelle toimitettavaksi. Ehkäpä Suomelta siis puuttui piikkilankaa myöhemminkin.

Tämä menee nyt arvuutteluksi, mutta entäpä jos piikkilankakokeiluihin oltaisiin palattu tilanteen käydessä otolliseksi: saapuihan työvoimaksi eristetty ryhmä valtiottomia pakolaisia, joiden puolella ei juuri kukaan tässä vieraassa maassa ollut, ei ainakaan syrjäisellä Suursaarella. Voisiko siis olla mahdollista, että pakolaisilla teetettiin töitä, jotka olivat virallisten ohjeistusten vastaisia? Onko mahdollista, että pakolainen muisti sittenkin kokemansa oikein, ja että heidän valvojansa ja vartijansa todella halusivatkin ”käsien menevän rikki ja sormien vuotavan verta”? Mutta mikä sen todistaisi? Kun etsin totuutta tarinan takaa, löydän käskyjä, jotka sanovat yhtä, ja kuulen kuiskauksia, jotka sanovat toista.

Tämän pidemmälle en ole päässyt. Minulla on edelleen tarina piikkilangan vääntämisestä, mutta vain tarina. Kertomuksen todentamisen vaikeus on keskeinen ongelma, jos juutalaispakolaisten kohtalosta käydyssä keskustelussa on ensisijaisesti kyse Hannu Rautkallion peräänkuuluttamasta Suomen omatunnosta, eli siitä, missä valossa suomalaisen yhteiskunnan tarinaa kerrotaan. Jos taas keskiöön nostetaan ihmisen kokemus, painoarvoa on myös rahisevalta haastattelunauhalta kuuluvalla äänellä, joka muistelee pakolaisaikaa sota-ajan Suomessa.

Vanhentuneen miehen pehmeästi sointuva ääni hiljenee välillä lähes kuulumattomiin, ja muistojen kipeys saa pyytämään haastattelijalta: ”lopetetaan, ei jaksa, niin raskas aihe.”¹⁷

1. Östling 2017.
2. 1. Moos. 3:23.
3. Razac 2003, 7–10.
4. Ibid., 33–34.
5. Jakobson 1999, 159.
6. Sana 2003, 29.
7. Suominen 1979, 102.
8. Ibid., 108–109.
9. Ibid., 112.
10. Rautkallio 1985, 99.
11. Suominen 1979, 18.
12. Rautkallio 1985, 101.
13. Rautkallio 1985, 100.
14. Yleisesikunta 1931.
15. Suominen 1979, 112.
16. Jokipii 1987; 79, 83.
17. Kansan Arkisto, Elina Sanan kokoelmat, nauhoite 17051979.

Kirjallisuutta:

• Walter Cohen 1979: Etsin turvapaikkaa. RV-paino.
• Max Jakobson 1999: Väkivallan vuodet – 20. vuosisadan tilinpäätös I. Otava.
• Mauno Jokipii 1987: Jatkosodan synty: tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41. Otava.
• Yleisesikunta 1931: Kenttäohjesääntö II, Teknillinen osa.
• Hannu Rautkallio 1985: Ne kahdeksan ja Suomen omatunto. Weilin + Göös.
• Hannu Rautkallio 2004: Holokaustilta pelastetut. WSOY.
• Olivier Razac 2003: Piikkilangan poliittinen historia – Preeria, taisteluhauta, keskitysleiri. Vastapaino.
• Elina Suominen (myöh. Sana) 1979: Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn – juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. WSOY.
• Elina Sana 2003: Luovutetut – Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY.
• Oula Silvennoinen 2008: Salaiset aseveljet: Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Otava.
• Taimi Torvinen 1984: Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella. Otava.

Muut lähteet:

• Kansan Arkisto: Elina Sanan tekemien juutalaispakolaisten haastattelujen kokoelma.
• Helsingin taidemuseo, Juutalaispakolaisten muistomerkin esittely: www.hamhelsinki.fi/sculpture/juutalaispakolaisten-muistomerkki-apua-anovat-kadet-niels-haukeland-rafael-wardi.
• Puolustusvoimien kuva-arkisto: www.sa-kuva.fi.
• Sähköpostikeskustelu sotilasprofessori, everstiluutnantti Janne Mäkitalon kanssa 24.8.2020.
• Tom Östling (toim.) 2017: Holokaustin varjo – kolme osaa kadotuksen läheisyydestä. Osa 3: Salaiset aseveljet. Yle Radio 1, 9.2.2017. Yle Areenassa: areena.yle.fi/audio/1-3881101.