Kasviaika on islantilaisen Plöntutíð-performanssifestivaalin suomalainen verso Mustarindalla, Hyrynsalmella. Tapahtuma nostaa esiin performanssitaiteilijoita, joiden taiteellisen toiminnan keskiössä vaikuttaa käsitys luonnon itseisarvosta. Kasviaika tarjoaa taiteilijoille tilaa, aikaa ja kollegiaalista tukea ekosentristen työtapojen ja teosten kehittämiseen.
Kasviaikaan on valittu kuusi taiteilijaa, jotka jakavat teemaresidenssissä työstämänsä kokeelliset teokset ihmisyleisölle ja muille Paljakanvaaran ekosysteemin asukkaille Kasviaika-performanssifestivaalissa Mustarindalla 13.–14. elokuuta.
Haastattelin festivaalin kuraattoria Andrea Elín Vilhjálmsdóttiria tapahtumasta.
Tiina Pehkonen: Andrea, miten päädyit järjestämään performanssifestivaalia Kainuuseen?
Andrea Elín Vilhjálmsdóttir: Odotas, 2020 huomasin islantilaisten kollegoideni toteuttavan ekodramaturgisia töitä eri yhteyksissä ja halusin luoda alustan, joka toisi nämä samanmieliset taiteilijat ja teokset yhteen. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja kaksi viikkoa myöhemmin Plöntutíð-festivaali oli syntynyt. Tämä meidän kokeilu onnistui paremmin kuin saatoimme odottaa, ja ekodramaturgiaan keskittyvien ja aiheesta kiinnostuneiden taiteilijoiden yhteisö sai alkunsa. Järjestimme seuraavan festivaalin 2021 ja nyt toteutamme kolmatta.
Jo prosessin alussa työskentely toisenlaisessa ekosysteemissä samalla tavalla ajattelevien taiteilijoiden kanssa kiehtoi meitä. Kyselimme sinulta, tietäisitkö Suomessa yhteistyöstä kiinnostuneita taiteilijoita, ja ehdotit, että tekisimme projektin Mustarindan kanssa. Ajatus kuulosti meistä hyvältä, sillä jaamme samat ekologiset ideat ja arvot.
Kasviaika on kokeilu siitä, mitä tapahtuu, kun tuomme uuteen ympäristöön ainoastaan kuratoinnin sen sijaan, että toisimme Islannissa luotuja ja tuotettuja teoksia esimerkiksi Kainuuseen. Haluamme nähdä, miten taiteilijoiden kulttuuritausta ja Suomen luontoon liittyvät perinteet vaikuttavat taiteelliseen vuorovaikutukseen heidän elinympäristönsä kanssa.
TP: Entä keitä ovat Kasviaika-taiteilijat?
AEV: Kutsuimme kuusi Suomessa työskentelevää taiteilijaa kanssamme residenssiin. Aino Johansson, Iiris Miettinen, Laura Jantunen, Meri Hietala, Oona Leinovirtanen ja Vincent Roumagnac tulevat performanssitaiteen eri aloilta. Heidän taustansa on teatterissa, tanssissa ja koreografiassa sekä kuvataiteessa. Mukana on myös yksi sosiologi. Residenssin aikana he ovat tutustuneet Mustarindan lähiluontoon sekä keskustelleet ekodramaturgiasta ja esittävien taiteiden historiasta Suomessa. Olemme pyrkineet tarjoamaan tilaa ja aikaa työstää omia projekteja sekä virittyä luonnon rytmiin, mikä Mustarindan ympäristössä onkin ollut lähes väistämätöntä.
TP: Mikä mielestäsi on Kasviajan tärkein saavutus, kun festivaali on ohi?
AEV: Se, että residenssi päättyy yhteiseen jakamiseen, projektien ja kokeilujen esittämiseen, luo ainutlaatuisen mahdollisuuden yhteisön ja uusien ammatillisten suhteiden luomiseen. Taiteilijat ovat viettäneet aikaa yhdessä ja oppineet tuntemaan toisensa. He voivat tukea toisiaan taiteilijoina ja yksilöinä.
Tässä monialaisessa ryhmässä ideoiden, kokemusten ja tiedon jakaminen on ollut erittäin vilkasta. Toivon, että taiteilijat saavat Kasviajasta ekodramaturgian siemenen sekä inspiraatiota ja energiaa hoivata sitä omassa työssään.
TP: Kerrotko hieman lisää ekodramaturgiasta. Mitä se tarkoittaa?
AEV: Lyhyesti – ekodramaturgia on teatteri- ja performanssitaiteiden menetelmä, joka analysoi ekologista performanssia ja tutkii luonnon sekä muiden kuin ihmiseläinten esiintymistä ja esittämistä performanssissa. Ekodramaturgia vie meidät ihmiskeskeisen tarinankerronnan ja antroposeenin maailmankuvan ulkopuolelle. Kasviaika-residenssissä keskusteluissa on noussut esiin kysymys, kuinka pysyä ihmisenä post-humaanissa ajassa lipsumatta takaisin antroposeeniin. Mielestäni kysymys on myös siitä, mitä ekodramaturgiset narratiivit voivat kertoa meille ihmisestä ilman, että käsitellään ihmisten suhteita ja ongelmia. Sanoisin, että ekodramaturgia saa meidät pohtimaan vaihtoehtoisia juonenkulkuja.
TP: Entä mitä tulee tällaisen ekosentrisen performanssifestivaalin järjestämiseen Islannissa ja Suomessa, oletko huomannut joitain samankaltaisuuksia tai eroja maiden välillä?
AEV: Ensinnäkin Islannissa teatteri- ja performanssitaiteen kentällä termi ”ekodramaturgia” on vielä erittäin tuore, kun taas täällä se on vaikuttanut alaan jo kauan. Olen kuullut täällä Suomessa monista taiteilijoista, jotka työskentelevät ekodramaturgian parissa, ja minulla on ollut onni tavatakin muutamia.
Suomessa teillä metsä on vanhaa ja ekodramaturgian historia pitkä. Meillä Islannissa metsä on hyvin nuorta ja samoin olemme käsitelleet ekodramaturgiaa lyhyemmän aikaa. Joten sanoisin, että suurin ero on aika, hän sanoi hymyillen.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
