Muistojen Sallivaara

Jopa kahdeksantuhatta eroteltavaa poroa

Ympärillä on paljon tuttuja ihmisiä, suurin osa sukulaisia, myös isoveli vaimoineen ja tyttärineen. Serkkuja näkyy joka puolella. Tuttuja kasvoja naapurikylistä. Tuttuja ääniä edessä ja takana. Olo on lämmin ja  kotoinen.

Repojoen opastuspaikalla kulku muuttuu jalkapatikaksi. Huonojalkaisille on tilattu mönkijäkyyti. Tilaus on tehtävä etukäteen. Muuten Lemmenjoen kansallispuiston alueella ei liikuttaisi moottoriajoneuvolla.

Sallivaaran erotuspaikalle kertyy matkaa kuutisen kilometriä. Polku lähtee Repojoen opastuspaikalta Inari–Kittilä-tien (numero 955) varrelta seitsemänkymmentä kilometriä Inarista Kittilään päin. Viitoitettu reitti on katettu osin murskeella. Pitemmillä jänkäosuuksilla kuljetaan pitkospuita. Normaalikesinä selviää vaelluskengillä kuivin jaloin.

Sallivaaran erotuspaikalle saapuminen sytyttää tunnekuohun. Lopultakin niillä sijoilla, missä isä ja äiti tekivät ankarissa olosuhteissa yömyöhäiseen raskasta työtä saadakseen taas seuraavana aamuna kaiken rullaamaan! Vesi sulatettiin lumesta. Polttopuut tuotiin mukana. Lisää haalittiin lähistöltä. Puita kului niin paljon, että ei uskalla ajatellakaan. Tuli lämmitti kämppää läpi yön.

Miten he jaksoivat? Auttoiko uupumuksen keskellä tietoisuus siitä, että tiesi rahapulan hetkeksi hellittävän?  Voisi taas ostaa lapsille kouluvaatetta ja maksaa kipeimmät velat. Äiti pukeutuisi juhannukseksi uuteen läninkiin ja asettelisi pirtin piirongin päälle kesäkukkia, pelakuita ja verenpisaroita.

Tutustumispäivän ohjelma on mietitty tarkkaan. Tarinat tippuvat yksi toisensa jälkeen. Leijun kuin unessa. Tervehdin tuttuja, bures bures. Käyn nauttimassa muiden mukana keittoa ja lättykahvit. Levottomuus läikkyy rinnassa. Mietin vain, missä oli isän ja äidin kokkauspaikka. Onko kämppä jo kaatunut, kaikki  maahan maatunut? Onko mitään nähtävää?

Veli lähtee oppaaksi. Siinä se on, meidän kämppä. Paljoa ei jäljellä. Seinät kaatuneet aikoja sitten, mustunut muuri luhistunut, työnsä tehnyt savupiippukin maahan pudonnut.

– Ei tätä kannattanu korjata niin ku nuo muut kämpät. Tämä oli jo niin vanaha, isänisä on ollu jo näitä hirsiä hakemassa. Kyllä sen oli jo aika kaatua. Vaikka hyvä se silloin oli, ku sitä käytethin. Ei niin lämmin ko muilla, mutta oma kämppä kuitenki. Täälä se mieki olen poromiehen töihin opetellu. Isän ja äitin ohjauksessa ja vanhempien poromiesten mallin mukhan, isoveli juttelee.

Sivelen vanhaa hirsiseinää, ruosteista savupiippua, sammaloituneita kiviä. Kyykistyn ja painan poskeni sammaleeseen. Suljen silmäni ja leijun entiseen. Kaikki on kuin unta. Äiti työssään kämpän nurkkauksessa, edessä mustunut nokipata, ympärillä nälkäiset ihmiset, miehet, naiset, keskenkasvuiset pojat. Tulen lämpö pistää kasvot hehkumaan.

Lämpö sulattaa myös sisältä. Tekisi mieli heittäytyä lavitsalle, vaikka vain ohikiitäväksi hetkeksi, että jaksaisi taas porojen kanssa.

Uusia syöjiä lappaa sisään. Työssä kaikkensa tehneitä poromiehiä, vuosien mittaan tutuksi tulleita poronostajia, hanurinsoittajakin aikaa ja kilometrejä nähneen soittopelinsä kanssa. Myös nimismies astuu sisään. Istumapaikka löytyy heti, tärkeälle miehelle, totta kai.

Isäkin avaa kämpän oven, syli kukkuroillaan pakkasen huurruttamia polttopuita. Kun halot sullotaan uunin kitaan, pieni huone täyttyy lempeästä rätinästä. Koko huone hiljenee. Lihakeiton makea tuoksu täyttää kielen ja mielen.

Herään tähän päivään. Katselen ahnain silmin vieressä nousevaa Sallivaaraa ja alapuolella aukeavaa poroaitausta. Näen aikaa ja arkea nähneitä kämppiä ja hyväntuulisia ihmisiä siinä kaiken keskellä.

Levottomuus on tiessään. Tunnen olevani kotona juuri siinä lahonneiden seinien ja kaatuneiden muistojen liepeillä. Siinä työn ja raatamisen kentällä tunnen suurta rauhaa mutta vielä enemmän kiitollisuutta siitä, että synnyin juuri tähän perheeseen, näiden vuosista väsyneiden hirsiseinien suojassa lapsikatraalleen elantoa etsineen miehen ja naisen lapseksi. Heidän sinnikkyytensä ja tulevaisuudenuskonsa kesti silloinkin, kun moni muu olisi luovuttanut. Kaikki sen tiesivät, että meillä oli vähän poroja – paljon, paljon vähemmän kuin monilla muilla. Joku olikin todennut, että Niila se on niin köyhä, että joutuu laittamhan lapsetki koulhun.

Kuuntelen muisteluksia. Elämä aidalla oli työntäyteistä ja värikästä. Parhaimmilla kerroilla aidassa saattoi olla kahdeksantuhattakin poroa. Sai siinä tehdä pitkää päivää, kauhoa rasvaista lihakeittoa, ottaa vielä santsilautasellisenkin poromiehen suurinta herkkua, käristystä. Sitten taas jaksoi.

Kun tuli ilta, oli ilonpidon vuoro. Sallivaara oli kuuluisa erikoisesta markkinaperinteestään. Iltaisin erotuspaikalla pidettiin iltatoreja ja railakkaita tansseja. Haitarinsoittajalla oli oma työmaansa. Nimismies kollegoineen oli tuttu näky niin työn kuin ilonpidonkin keskellä. Niin kului ilta, ja koitti uusi aamu.

Sallivaaran kupeessa sijaitseva poroerotuspaikka koostuu aitaketjusta ja kämpistä. Sallivaara sijaitsee Lemmenjoen kansallispuistossa, joka on Suomen suurin jäljellä oleva tietön metsäerämaa.

Kämppineen ja aitoineen Sallivaara on yksi harvoista hyvin säilyneistä vanhan ajan suurista poroerotuspaikoista. Näillä main vuosikymmenet vilisevät vauhdilla ohi. Ensimmäiset työn aloitettiin jo reippaasti yli sata vuotta sitten. Erotusaitaketju on vuodelta 1933, sitä aiempi aita peräti vuodelta 1896. Aitarakennuksien lisäksi alueella on yksitoista hirsikämppää, joista osa on avoinna yleisölle nähtävyyskohteena tai autiotupana.

Kaikki erotuspaikan rakenteet on suojeltu elinkeino- ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaina saamelaisen poronhoidon muistomerkkeinä. Yleisölle avoimista tuvista ja alueen rakenteista huolehtii Metsähallitus.

Kaikille avoin autiotupa toimii vanhassa poliisien kämpässä, jossa asuivat muinoin erotuksia ja aidan tapahtumia valvomaan tulleet nimismiehet. Takalon Mikon kämppään on kunnostettu päivätupa. Kolmas kaikille avoin on opastupa, jonka sisältä löytyy tietoa alueella harjoitetusta poronhoidosta.

Kämppien ja aitarakenteiden entisöinti alkoi 1980-luvulla. Rakenteet on suojeltu elinkeino- ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaina saamelaisen poronhoidon muistomerkkeinä. Kämpät ovat edelleen yksityisiä, mutta osa niistä on avoinna yleisölle joko nähtävyyskohteina tai autiotupina.

Entä oman màttaràddjàni alullepanema kämppä, onko se pelkkä raunio, liian huonokuntoinen uudelleen pystytettäväksi, kuten eräässä erotuspaikoista ja muista vanhoista rakennuksista tehdyssä kartoituksessa annetaan ymmärtää?

Raunionakin se on minulle mittaamattoman arvokas aarre, tärkeä merkki suvun kohtaloista, vaikeuksien voittamisesta, tulevaisuudenuskosta, arjesta ja juhlasta, tästä elämästä kipuineen ja kolhuineen.

Kortistosta löytyvät sanat puhuttelevat: ”Hannu Kitin ja Niila Maggan kämppä. Vuonna 1897 rakennettu kämppä oli ensimmäinen laatuaan Sallivaarassa. Rakennus oli 1970-luvun inventoinnin aikaan jo niin huonossa kunnossa, ettei pidetty aiheellisena sen uudelleen pystytystä”.