Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Oulun teatteri: Post-Kabaree. Kantaesitys Pikisalissa 10.11.2023.
Ohjaus Joel Härkönen, äänisuunnittelu Veli-Ville Sivén, musiikki Veli-Ville Sivén ja työryhmä, lavastus- ja pukusuunnittelu Kalle Nurminen, valosuunnittelu Aarne Turunen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Veera Anttila.
Rooleissa Heli Haapalainen, Henri Halkola, Elina Korhonen, Antti Laukkarinen, Joose Mikkonen, Timo Pesonen, Merja Pietilä, Veli-Ville Sivén, Anne Syysmaa, Jere Virta, Tuula Väänänen, Ira Oinonen.
Vuoden lähestyessä loppuaan Oulun teatterin Pikisalin valtasi Post-Kabareen tummankirjava karnevaaliseurue. Kabareen konseptin ovat luoneet ohjaaja Joel Härkönen, äänistä ja musiikista vastaava Veli-Ville Sivén sekä visuaalisen ilmeen suunnitellut Kalle Nurminen yhteistyössä muun työryhmän kanssa.
Itselläni ei ole kummoista kokemusta Berliinin yöelämästä, varsinkaan sadan vuoden takaisesta. Baaritiskillä ja ravintolapöydillä sisustettuun Pikisaliin astuessa mieleen kuitenkin palasi elävästi keväinen käynti Chamäleon-teatterissa sirkusta katsomassa. Ilmapiiri on siis kohdillaan.
Ovet aukeavat kolme varttia ennen esityksen alkua, jolloin ”pre-show” alkaa. Kabareen hahmot ottavat katsojat lämpimästi vastaan ja tunnelman tiivistymistä on viihtyisää seurata, mutta mistään isommasta viime tingan tulijakaan ei jää paitsi.
Salin keskipisteenä katseet kerää karusellina pyörivä pienoisareena. Kun esiintyjät pääsevät irti, show levittäytyy kaikkiin sopukoihin portaita ja peräseinän bändilavoja myöten.
Perusidea tekee mahdolliseksi tarjota koettavaa laidasta laitaan, laulelmasta slapstickiin ja sirkuksesta traagiseen monologiin. Post-Kabaree läikkyy laitojen ylikin kuin runsaudensarvi – välillä myös häiritsevän hajanaisesti.
Onnistunut kirjavuutta perusteleva ratkaisu on keskittyä rakentamaan värikkäitä karaktäärejä. Varsinaisten esiintyjien ohi juonta nousee kuljettamaan reppana Noa (Antti Laukkarinen) menetyksineen ja haaveineen.
Hahmojen yksilöllisyyttä korostaa, että kunkin nimikkokappale on esiintyjän itsensä sanoittama. Mahtipontinen Matador (Tuula Väänänen), viileä Liza (Elina Korhonen) ja seuruetta hallitseva Pelastaja (Henri Halkola) tuovat peliin kukin omanlaistaan dramatiikkaa. Suurellisuutta keventää Mustavariksen (Joose Mikkonen) lastenlorumainen lallatus. Ylimalkaan on hyvä, että laulujen mittoja ja loppusointuja ei ole viilattu aivan viimeisen päälle.
Akrobaattikaksikko Plongeur ja Waitress (Jere Virta, Ira Oinonen) vaikuttaa intensiivisillä, dramaattisten riuhtaisuiden ja äkkipudotusten rytmittämillä numeroillaan. Pian he kuitenkin avautuvat jutustelevasti uransa vaiheista ja vastoinkäymisestä.
Mutkaton esiintyjäroolin riisuminen sopisi hienosti toisenlaiseen nykysirkukseen, vintage-henkisessä karnevaalissa se tuntuu särkevän lumouksen. Meediomaisen Nuntiuksen (Merja Pietilä) ennustuksissa on vinksahtanutta viehätystä, mutta siinä taas taika tyssää mainostamiseen.
Puvustus tukee upeasti hahmoja: rouhea punk ja järeä nahka yhdistyvät glitteriin, paljetteihin ja eleettömän mustaan, ja dadaistiset pahvinaamiot henkivät uhkaa. Tivolihenkisiä marssitahteja höystävät metalliromusta viritellyt perkussiot. Välillä Kraftwerk- ja industrial-tyyliset saundit luovat kontrastia nostalgisten melodioiden kanssa.
Sisällöltään Post-Kabaree ei liiemmin haasta katsojaa – ei toki ole mikään pakko. Mutta sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä.
Matadori ei enää tahdo tappaa eläimiä. Herkälle heteromiehelle (Heli Haapalainen) ja tämän hikiselle rytmimunalle naureskellaan kaikella leppoisuudella. Lopussa myös ihastuttavan inhoilta hahmoilta viedään terää esittelemällä näistäkin mukavampia puolia.
Rohkein veto lienee Razputinin (Anne Syysmaa) uljaan haikeasti tulkitsema ”Kaupunki monien siltojen”. Kaipuu Venäjälle on nykyhetkessä kiinnostavan ristiriitainen teema.
Esityksenä Post-Kabaree huokuu tietynlaista orgaanisuutta ja – niin hyvässä kuin pahassa – tunnetta siitä, että jokainen työryhmän jäsen on saanut tuoda kokonaisuuteen juuri haluamansa ainekset.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.