Kaasuunsa hirttäytyvä formulakuski kolaroi romaaniliittymässä

Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos 2019.

Pontus Purokuru on lanseerannut itsensä popfilosofiksi. Hänen esikoisteoksensa, politisoitunut ja laajaan haastattelumateriaaliin pohjautunut esseistinen pamfletti Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi oli nimeään myöten karhea, hiukan rönsyilevä juoksutus tuskastumisesta nyky-yhteiskunnan rakenteisiin ja normeihin. Purokuru on tunnettu myös podcasteistaan, joissa ollaan elitistisiä vasemmistoälyköitä ja kritisoidaan vallitsevaa; podcastin nimikin on kyseenalaistavasti Mikä meitä vaivaa?. Podcastina kyseessä on valtavirtaa rikkova kokonaisuus, joka yhdistelee perinteistä radiokeskustelua sekä esseemäistä päiväkirjamerkintää.

Seuraavan askeleensa Purokuru hapuilee romaanimuodon rikkomiseen. Epäromaanin kaasuttelevaa tekstimassaa koristelevat erilaiset tekstisommittelun kokeilut, kitsimäiset kasariaikaa jäljittelevät kuvitukset pikselöityneine diskettilevyineen, hymiöjonot sekä ASCII-kuvat.

Harry Salmenniemen Texas, sakset sekä Runojä sisälsivät samankaltaista irrottelua ja svengiä mutta sillä erotuksella, että Salmenniemen rytmiikka on maltillisempaa, hallitumpaa ja jäsenneltyä. Nimeäänkin myöden Römaani ääkkösineen muistuttaa Harry Salmenniemen Runojä-teoksen tekstuaalisesti vimmaisen mekaanisen kirjoituskoneen säksätystä. Purokuru viittaa kertaalleen teoksessaan jopa Salmenniemen Texas, sakset -teokseen hokemaan ”dallas, sallad”.

Sekä Salmenniemi että Purokuru saivat teoksistaan Kalevi Jäntin palkinnot: Purokuru sattui vain nimeämään teoksensa romaaniksi ja voitti palkinnon 2019, Salmenniemi kokeellisella runoteoksellaan Texas, sakset vuonna 2010. Viime aikoina ennakkoluulottomuudestaan tunnettu kirjallisuuspalkinto palkitsi jälleen Purokurun myötä valtavirrasta poikkeavan, omaleimaisen ja tärähtäneen teoksen.

Esipuheessa Kustannusosakeyhtiö Kosmoksen Mikko Aarne kertoo saaneensa diskettilevyllä käsikirjoituksen, josta on poistettu ”teoksen sisältämää vihapuhetta ja pakkomielteistä toistoa”. Kustantajan ominaisuudessa ”poistoja on tehty noin 300 000 merkkiä”.

Teosta leimaa hirttävä kaasu, joka jatkaa yhdeksän kappaleen ajan holtitonta kaahailuaan läpi sekavien ajatusvirtojen. Kiihkeän tempoilun alle jäävät harvakseltaan maukkaat haavikkomaiset aforismit internetajastamme sosiaalisena metakonstruktiona sekä kaksinaismoraaleineen. Teoksen sisäinen dialogi ei tarjoile vastavuoroisuutta, vaan teoksesta muodostuu pakkomielteinen monologi turhautumisesta apurahoihin, yhteiskuntaan ja ihmisyyteen.

Pontuspurokurumainen kertoja käy keskustelua chatissä ihastuksensa kanssa ja saa englanninkielistä, kaunopuheista kritiikkiä kirjoittamastaan Römaanista. Elämä on täynnä vastoinkäymistä, turhautumista ja pinnallisuutta, jota dandymaisen vakaumuksen on kyseenalaistettava ja kritisoitava elitistisellä, omahyväisellä asenteella.

Internetajan ”content” ja näkyyvyden huoraaminen ahdistaa kertojaminää. Kolkosti ja naiivisti hän haluaisikin tietoverkon ilman ihmisiä. Instagramin julkkikset valittavat burnouttiaan mutta silti rakastavat työtään. Vastoinkäymisiä saava kirjailijakertoja kaipaa samanlaista näkyvyyttä mutta asettaa itsensä kuitenkin muiden yläpuolelle.

Osansa saavat ”geneeriset uutisotsikot”, kriitikot, apurahataiteilijat ja ajankohtamme turhamaisuus. Kieleltään teos on anglismislangeineen oiva ajankuva internetsukupolven puheesta: og on original gangstaa eli aidon rikollista, kelloa snoozetetaan eli torkutetaan. Kielenhuoltoa isoine alkukirjaimineen ei kunnioiteta, kuten ei ilmeisesti sosiaalisessa mediassa kuulukaan. Fonttien vaihtelulla haetaan erilaisia äänenpainoja ja puhujia, mutta teoksen sisäinen keskustelu on pinnallista eikä tarjoa teokseen tarpeeksi tarkoituksellisuutta syventääkseen ajatuspatoumia tai luodakseen edes konflikteja puhujien välille.

Aforismihenkinen sisäistoimija toteaakin: ”lehdessä lukee: jos et pysty keskittymään kirjaan, on syytä / huolestua. no milloin joku on viimeksi pystynyt keskittymään / johonkin ja mikä tää keskittymisen fetisointi oikein on. / – – / puuttuu kirjallisuutta / johon ei tarvi keskittyä.”

Römaanista olisi taidokkaalla editoinnilla saanut vajaan satasivuisen avoimen runokokoelman, mutta romaanikokeiluna aaltoileva pinta ei omaa pohjavirtaa, jonka vietäväksi heittäytyä. Lukijan on mahdotonta keskittyä tekstiin, joka ajoittain ei oikeastaan sisällä mitään keskittymiseen vaadittavaa.

Päätösluvussa kirja leikittelee ajatuksella Purokurun tulevaisuudessa sekä postuumisti julkaistavasta tuotantotulvasta ja määrittää näin seuraavien vuosien tuotannon kummallisuuksineen. Kuten palveluyhteiskunnassa konsanaan, viimeiset sivut ovat tyytyväisyyskyselyä ja mahdollisuutta kommentoida teosta.

Purokurun kritisoimana kriitikkona onkin täytettävä kaavakkeeseen, että Purokurun kokeellinen teos leikkaa kiinni ennen ruutulippua ja kunniakierrosta. Toivottavasti katsastuksen jälkeen ainakin vioittunut kaasuvaijeri saadaan korjattua; toivottavasti seuraavalla kerralla rattiraivoa saadaan karsittua sen verran, että romaanimaailmassa ei törmäillä turhaan toisteisuuteen ja ajatusympyröihin. Sakeasta ajatussavupilvestä ja katkerasta bensankatkuisesta marmattamisesta puuttuu tällä kertaa selkeä päämäärä ja jäsentely.

Ajastamme Purokuru nostaa toki toisinaan hienoja oivalluksia, joita vastaisuudessa mielellään lukisi esseiksi jäsenneltyinä virkkeinä eikä hymiö- ja chat-tokaisuina.