Runot piiloutuvat metsänreunaan

Pauliina Haasjoki: Promessa. Otava 2019.

Tunsin ennen tämän arvostelun työstämistä Pauliina Haasjoen runotuotantoa melko pintapuolisesti. Ehkä sen vuoksi koen tarpeelliseksi aloittaa teksti viittaamalla toiseen taiteenlajiin ja taiteilijaan. Helsinkiläisessä Galleria Huudossa on vielä tämän arvion kirjoittamisen aikaan esillä Kasper Muttosen näyttely Architecture of Climate Change, jossa luonnonilmiöt tai niiden vaikutelmat ovat rajautuneet ihmisen rakentamien tilojen sisään. Taiteidenvälisen tarkastelun hengessä Promessaa voisi verrata myös Kiasman Yhteiseloa-luontonäyttelyn töihin, mutta rajaan nyt tarkasteluni Muttosen teoksiin.

Promessa ei käsittele suljetun tilan kokemusta samalla tavoin, mutta teemoissa on yhtäläisyyksiä. Luonto tungetaan tai tunkeutuu tilaan, mutta toisaalta avarat, ihmisen kosketuksen jälkiä omaavat tilat täyttyvät sekä luonnon että ihmiselon vaikutelmista. Rakennusten seinissä vilahtelee maan jälki, ja kun punamekkoinen lapsi putoaa korkeaan ruohikkoon, syntyy luola, josta näkee ulos. Ollaan ehkä aivan kulttuurin ja luonnon rajalla, maa on hoitamatonta, mutta ei vielä metsässä. Luonnoneläinten ja lampaiden äänet sekoittuvat, kasteluputket vaikuttavat todellisuuteen, keinovalot ja kiiltomadot rinnastetaan, mutta samalla älyllinen epäilys hiipii kuvaan. Mikä tuottaa kiiltomadon reaktiot?

Näissä siirtymissä ja samanaikaisuuksissa on Muttosen rakennelmia vahvempi vaikutelma inhimillisestä lämmöstä – vai pitäisikö sanoa eläimellisyydestä – mutta ilman sanaan kätkeytyvää ankaruutta tai yliampuvuutta. Luontoa ei ole täysin padottu. Mahdollisuus hedelmälliseen vuorovaikutukseen on yhä olemassa. Side rakentuu samankaltaisuuksien perustalle, ehkä luonnon ja sen eliöiden kanssa jaetulle hämmennykselle, mutta vaatii herkkyyttä ja hiljentymistä.

Tämän vuoksi viittaus Muttosen teoksiin tuntuu osuvalta. Niissä luonnonympäristö näyttäytyy enää hetkittäisinä, erikoislaatuisina impressioina. Kun näkee vaikutelman veden lainehdinnasta, voi kuvitella, että jossakin oli joskus jokin merenkaltainen. Poissa on alkeellisen mutta yritteliään kommunikaation mahdollisuus. Elävään ympäristöön ei yritetä muodostaa edes kömpelön hämmentyneitä mutta sellaisenaan aivan riittäviä siteitä.

Kommunikaation mahdollisuus voidaan aina herättää uudelleen:
sinertävä, sinertävä raita puiden välissä, leikattu aukko
paperiveitsellä viilletty taivaan liuska
käännetty postiluukku
silmät pystyasennossa, kurkistus sisältä ulos
Promessan alkupuoliskon luonnon ja kulttuurin rajoja piirtävät ja murtavat tekstit ovat kauttaaltaan mestarillisia, klassisella tavalla hallittuja ja oivaltavia. Haasjoen kielessä on herkkyyttä ja ymmärtäväisyyttä, mikä tekee olosuhteiden kritiikistä epäsuoraa ja vähemmän painostavaa.

Filosofiset teemat syventyvät teoksen edetessä, mutta samalla alkupuolen vaikutelma yhtenäisyydestä hivenen murenee ja jännite katoaa hetkeksi. Pohditaan yötä, tähtiä, avaruutta, ääntä ja aineen muovattavuutta. Teemojen tasolla mikään ei ole ennenkuulumatonta, mutta hämmästelevä lähestymistapa ja pienen ja suuren tarkastelu yhtäläisellä mielenkiinnolla saa kaiken tuntumaan tuoreelta ja lievästi arvaamattomalta. Mikä mystinen ero on kastemadolla ja ameeballa, kun jälkimmäinen jakautuneena kykenee jatkamaan elämäänsä kahtena osana?

Enkelillä on kasvot taivasta kohti
ja käsivarret selkää kohti.
Hän kasvaa maasta
ja on kokonaan läsnä maanpäällisenä pilarina.
Runokuvat ovat paikoin petollisen selkeitä ja proosallisia mutta kadottavat nopeasti varmat perustansa. Miksen ole pohtinut tätä aiemmin, teos pakottaa kysymään. Miksi olen pitänyt luontosuhdetta itsestäänselvyytenä?
Maan sisään kasvavia patsaita.
Patsaat kiertyvät kuin kierrekorkit irti maasta.

Teoksen ytimenä toimii ajatus promessoinnista, jossa ruumis hävitetään tärisyttämällä (Promessassa korostetusti äänen avulla) ja ympäristöystävällisesti. Tähän teoksen nimi viittaa: kyse on lupauksesta, joka oikeuttaa paluun luonnon kiertokulkuun. Ihmiset tai ihmisen luomat esineet eivät saa täydellisesti seurata lupauksen viitoittamaa tietä.

Sulautuminen ei tarkoita pelkkää sulautumista maahan. Tietyllä tapaa kaikki on maata, avaruuteen asti. Hyvin usein Promessan teksteissä tähyillään ylös. Oma mieleni assosioi sen rajattomuuden kuvaksi, jossa suurten ja pienten prosessien samankaltaisuus hämärtää vertikaalisen liikkeen suunnan.

Yhtäaikainen vieraantuminen sekä kuolemasta että elämästä näyttäytyy Promessassa esimerkiksi nopeina siirtyminä hälytysajoneuvoista kirkon tapulin kautta ruoka-annoksiin tai kuun vaiheisiin, joista kokonaisin vain vilahtaa taivaalla. Elottomasta aineesta luodaan täydellistä, eikä elämän keskeneräisyyttä huomioida.
Kattofreskopilvien takana on piilossa kuunsirppi
joka aina aloittaa niin varovaisesti;
pyöreimmät vaiheensa se juoksee läpi.

Onko tämä poliittista runoutta? Se ei ole ensimmäinen ajatus, kun kirjan on laskenut käsistään. Vaivihkainen ja abstrakti manifesti luonnon luonnollisten prosessien puolesta se saattaa olla, sillä Haasjoelle luonnon ajatus kytkeytyy usein erilaisiin prosesseihin, joita hän ajoittain kääntelee ovelasti ympäri. Poretabletin nauttineesta ihmisestä voitaisiin louhia ylimääräisiä mineraaleja: tämänkaltaiset mielikuvat eivät ole ankaran aatteellisia mutta pakottavat ajattelemaan. Niitä ei miellä yhteiskuntakriittisiksi. Ihmetys saattaa olla ylikäytetty sana Haasjoen tekstien arvioissa, mutta vilpittömän ihmettelevä pohdinta kuvaa ilmaisua hyvin.

Ilmastonmuutokseen liittyvä katastrofinpelko ei tekstissä näy. Paikoin lukija jää odottamaan edes yksittäistä suorempaa huutoa, joka särkisi teoksen pinnan. Sitä ei tule. Samoin vaille jatkoa jää alkupuoliskon mainio eläinoikeustietoinen saarna, joka on ilmaisultaan suora mutta ei yliampuva tai yksinkertainen. Tämä ei ole välttämättä kriittinen kommentti. Mielestäni ansiokas teos on jo asettunut osaksi kirjallisuushistoriaa. Joidenkin jaksojen puolimelankolinen kokonaissävy tuo silti mieleen vallitsevan tilanteen: Onko jo myöhäistä? Toivottavasti ei, ja toisaalta ilmaisun hienovaraisuus ja omanlaisensa ylivirittyneisyys, jossa jo yhden lauseen muuttaminen voisi rikkoa jotakin, ovat Promessan keskeisiä ansioita.

Oulujärven rock-risteily

Kannessa5/2020

Kansikuvana on kajaanilaisen valokuvaaja Pekka Agarthin otos vuoden 2019 Oulujärven rock-risteilyltä. Risteilyllä esiintynyt Black Peider eli Petteri Tikkanen poseeraa höyrylaiva […]