
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Diva of Finland. 91 min. Ensi-ilta 4.10./11.10.2019.
Ohjaus ja käsikirjoitus Maria Veijalainen. Rooleissa Suvi-Tuuli Teerinkoski, Linda Manelius, Jutta Myllykoski, Sonja Sippala, Lauri Tilkanen, Meri Nenonen ja Mikko Neuvonen.
Kuvassa elokuvan päähenkilöt Silja ja Henna (Linda Manelius ja Suvi-Tuuli Teerinkoski). Kuva: Silva Mysterium Oy
”Sä oot niin lahjakas”, ”sä voit tehdä mitä vaan”. Alkutekstien lomassa vyöryvien kehujen kohteena on Diva of Finlandin päähenkilö, pudasjärveläinen abiturientti Henna (Suvi-Tuuli Teerinkoski), kympin tyttö ja Lucia-neito. Hän itse ei ole lainkaan innostunut.
Jurottavan ja tiuskivan Hennan omat haaveet – kuten Lontoo, Helsinki ja musiikinteko – torpataan hellävaraisesti samassa lähipiirissä, joka suitsuttaa hänen rajattomia mahdollisuuksiaan. Vastakkainasettelusta voisi kasvattaa ahdistuksessa vellovaa nuorisomelodraamaa, mutta pikapuoliin selviää, ettei elokuva niin tee. Kyseessä on vain ensimmäinen monista pienistä ristiriidoista, joiden varassa Diva of Finland etenee.
Maria Veijalaisen ohjausote on arkisen humoristinen, nuoruusiän konflikteja ja kommelluksia huvittuneen myötätuntoisesti tarkasteleva. Mitään ei paisutella, päinvastoin. On kuin elokuva laittaisi käden henkilöhahmojensa olalle ja hymähtelisi myötäelävän aikuisen suhteellisuudentajuiseen sävyyn: ei mitään hätää, tuollaista se on, tässä kaikessa tempoilussa on koominen puolensa.
Traagisen puolen puuttuminen ei tietenkään voi olla yleinen totuus – mikä voisi? – mutta Diva of Finlandin saavutus on, ettei sen valitsema sävy ole epäkunnioittava. Elokuva katselee ongelmatilanteita henkilöidensä tasalta, ja erinomaiset nuoret näyttelijät tekevät roolihahmoistaan monisärmäisiä, jurossa huvittavuudessaankin arvokkaita persoonia.
Kipuilut seuraavat toisiaan. Uusi luokkakaveri, räppäävä tubettaja Silja (Linda Manelius) varastaa kaverien kehut ja huomion, taitaa viedä poikaystävänkin, jonka kanssa Henna on kirjaimellisesti kaapissa. Ulkonäkö- ja menestymispaineet vilahtavat, ja sitten mennään taas eteenpäin. Mikä Silja oikein on, kilpailijako, kateuden tai ihastuksen kohdeko? Kiikarionnettomuus vammauttaa Hennan, mitenhän tässä oikein käy? Tapahtuuko suuri käänne?
Mutta ei. Käänteet pysyvät pieninä, ja siitä johtuu, ettei tarina tunnu ihmeemmin käynnistyvän tai kasvavan. Hennan manipuloiva luonteenpiirre ja siitä aiheutuva nettikiusaaminen ja pahoinpitely ovat potentiaalisesti ahdistavampia aiheita, mutta lopulta ohikiitäviä sivujuonteita muiden joukossa. Diva of Finlandin ankeushumoristinen lähestymistapa tyhjentää tapahtumat melodramaattisuudesta niin systemaattisesti, että se kohoaa metodiksi, omintakeiseksi näkökulmaksi: elämän jatkuvuus ja tavallisuus korostuvat, eikä yllättäen eteen tuleva loppu selvästikään ole loppu tai minkään sortin mullistus.
Ajatus tuntuu kauniilta, ja ensikatsomalla tasapaksuhko tv-elokuvamainen teos kasvaakin jälkeenpäin mielessä – hyvä esimerkki siitä, miten tulkinta vaikuttaa tunteeseen eikä elokuvakokemus asetu 1–5 tähden asteikolle. Diva of Finland on paisuttelun antiteesi, ja sellaisena kannatettavan vastahankainen, mediaseksitön arkikuvaus.
Toinenkin kulttuurinen piirre kiinnittää huomiota: Tämä on nuorten naisten elokuva. Pojat jäävät sivuhenkilöiksi, ohuemmiksi ja – toki hyväntahtoisesti – karrikoidummiksi hahmoiksi. Nurinpäin käännettynä asetelma voisi olla kyseenalaisen vanhakantainen, mutta vaa’an kallistuminen toiseen suuntaan ei juuri häiritse.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.