Tiina Lehikoinen: Punelma. Esseihtivä romaani. 350 s. Like 2022.
Jaana Rönty saattaisi olla tämänpäivän kainuulaisen henkilön nimi. Etunimimuodin perusteella kuusissakymmenissä. Samanniminen henkilö esiintyy jo Eino Leinon samannimiessä romaanissa (1907).
Tiina Lehikoisen romaani liikkuu esseen ja fiktiivisen kaunoproosan rajamailla kommentoiden Leinon romaanin päähenkilöä, tapahtumia, taustaa ja teoksen vastaanottoa. Rajamaasto on kiehtovimpia sanataiteen lajipiirteitä; essee itsessäänkin on rajoiltaan häilyvää. On tutkielmaesseetä ja kaunokirjalliseen ilmaisuun liukuvaa. Näin kulkevat lajit ristiin Eino Leinollakin useassa romaanissa, joskin Jaana Rönty on hänen romaaneistaan perinteisimmin genremuodossa pysyviä. Jotkut ajastaan jäljessä olevat aikalaiskritiikot moittivatkin Leinoa romaanimuodon hallitsemattomuudesta. Myöhemminkin on monesti tullut vastaan suomalaisessa reseptiossa kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää kertomataiteella muuta kuin eeppistä realismia.
Esseemäisyys kaunoproosassa ei ole uutta, ja Tiina Lehikoisen teoksessa romaanimaista kerrontaa on varsin vähän; sekin enimmäkseen katkelmallista monologia, jonka keskeyttävät tutkielmatyyppistä esseistiikkaa edustavat lyhyet jaksot. Monologi puhuttelee suoraan fiktiivistä Jaana Röntyä ja etenee paikoin jopa vapaarytmisenä runona. Lehikoisella on romaanissaan lähteitä kolmetoista sivua ja nootteja kymmenen. Tutkijain kanssa hän käy polemiikkia kautta teoksensa.
Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia. Sellainen tutkielma, jonka luuranko törröttää, kun lihat on leikattu pois. Suunnitelma tutkielmasta, joka ei ole edennyt sen pitemmälle. Tai on edennyt, mutta sitä ei meille näytetä. Esillä ovat vain hajanaiset muistiinpanot, laajat ja tarkkaan dokumentoidut sitaatit. Tämä kaikki on tehty täysin tietoisesti, taideteokseksi rakentaen, eräänlaiseksi kokeilevaksi ja kiehtovaksi artefaktiksi.
Toki nykyisestä perspektiivistä antiromaanikin on romaani, osa romaanin traditiota. Nimitys on ymmärrettävä eräänlaiseksi reliikiksi kritiikin historiassa. Lehikoisen ”tarinassa” hahmottuu kyllä eräitä lankoja tai langanpätkiä, jotka punovat ajatuksia yhteen ja eteenpäin, mutta palasina, välähdyksinä, niin kuin tietenkin on tarkoituskin. Aukkopaikkoja voi lukija yrittää tukkia, ettei veto käy häiritseväksi.
Jos kirjailija lukisi nämä ajatukset, hän nauraisi makeasti. Mutta taidekritiikki kirjoitetaankin ensisijaisesti sellaiselle yleisölle, joka ei teosta tunne eikä kenties aio siihen ikinä tutustuakaan.
Autonomisen Suomen naiset saivat ihailtavan hämmästyttävästi äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa ja kolmantena maailmassa, ja moni muu asia oli edistynyt, mutta kuten kirjailija loppupuolella teostaan muistuttaa, naisen asema oli vielä oikeudellisesti korjaamatta. Sitä paitsi ympäristötekijöitä painotettiin edeltävän aatemuodin mukaisesti aivan toisella tavalla kuin nykyään, mikä näkyy siinä, kuinka Jaana Rönty -romaanin vastaanotto korosti niitä nimihenkilön kohtalossa. Tosin sosiaaliset erotkin olivat huomattavasti kärjistyneemmät kuin nykyään.
Lehikoisen romaani on äärimmäisen subjektiivinen, ja siihen tekijä vaikuttaa pyrkineenkin. Ranskalainen, suomeksi jo 1950-luvulla ilmestynyt Simone Weilin esseeteos esiintyy lähdeluettelossa englanninkielisenä! Mutta silti Lehikoisen romaanissa toisten tekstejä tulkitsevat näkemykset eivät tunnu aina tekevän oikeutta sata vuotta vanhoille, esimerkiksi L. Onervan ajatuksille. Kaikki kun ei ole mahdollista kaikkina aikoina.
Subjektiivisuudessa on Lehikoisen romaanin voima. Se näkyy myös eläytyvässä itäsuomalaisen vaaramaiseman kuvauksessa; kirjailija on kotoisin Ylä-Karjalasta, jonka maisema ei paljon poikkea Etelä-Kainuun näkymistä. Jaana Rönty on lähtöisin Pohjois-Kuhmon Lentualta.
Ristiriitaisiakin Lehikoisen teoksen kertojan ajatukset ovat. Hän syyttää Leinon romaanin henkilöitä asenteellisuudesta huomaamatta omaa asenteellisuuttaan. Toisaalta romaani Punelma on prosessi: kertoja näyttää onneksi kykenevän tarkistamaan jyrkkiä kantojaan. Kertojan puhetta romaanissa Jaana Rönty ei siis ole pakko nähdä Leinon henkilökohtaisena äänenä vaan kuvauksena siitä, kuinka alentuvasti etelän herraspiireissä Jaanan kotiseutuun suhtauduttiin.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
