Lajien punontaa, aatteen punerrusta

Tiina Lehikoinen: Punelma. Esseihtivä romaani. 350 s. Like 2022.

Jaana Rönty saattaisi olla tämänpäivän kainuulaisen henkilön nimi. Etunimimuodin perusteella kuusissakymmenissä. Samanniminen henkilö esiintyy jo Eino Leinon samannimiessä romaanissa (1907).

Tiina Lehikoisen romaani liikkuu esseen ja fiktiivisen kaunoproosan rajamailla kommentoiden Leinon romaanin päähenkilöä, tapahtumia, taustaa ja teoksen vastaanottoa. Rajamaasto on kiehtovimpia sanataiteen lajipiirteitä; essee itsessäänkin on rajoiltaan häilyvää. On tutkielmaesseetä ja kaunokirjalliseen ilmaisuun liukuvaa. Näin kulkevat lajit ristiin Eino Leinollakin useassa romaanissa, joskin Jaana Rönty on hänen romaaneistaan perinteisimmin genremuodossa pysyviä. Jotkut ajastaan jäljessä olevat aikalaiskritiikot moittivatkin Leinoa romaanimuodon hallitsemattomuudesta. Myöhemminkin on monesti tullut vastaan suomalaisessa reseptiossa kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää kertomataiteella muuta kuin eeppistä realismia.

Esseemäisyys kaunoproosassa ei ole uutta, ja Tiina Lehikoisen teoksessa romaanimaista kerrontaa on varsin vähän; sekin enimmäkseen katkelmallista monologia, jonka keskeyttävät tutkielmatyyppistä esseistiikkaa edustavat lyhyet jaksot. Monologi puhuttelee suoraan fiktiivistä Jaana Röntyä ja etenee paikoin jopa vapaarytmisenä runona. Lehikoisella on romaanissaan lähteitä kolmetoista sivua ja nootteja kymmenen. Tutkijain kanssa hän käy polemiikkia kautta teoksensa.

Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia. Sellainen tutkielma, jonka luuranko törröttää, kun lihat on leikattu pois. Suunnitelma tutkielmasta, joka ei ole edennyt sen pitemmälle. Tai on edennyt, mutta sitä ei meille näytetä. Esillä ovat vain hajanaiset muistiinpanot, laajat ja tarkkaan dokumentoidut sitaatit. Tämä kaikki on tehty täysin tietoisesti, taideteokseksi rakentaen, eräänlaiseksi kokeilevaksi ja kiehtovaksi artefaktiksi.

Toki nykyisestä perspektiivistä antiromaanikin on romaani, osa romaanin traditiota. Nimitys on ymmärrettävä eräänlaiseksi reliikiksi kritiikin historiassa. Lehikoisen ”tarinassa” hahmottuu kyllä eräitä lankoja tai langanpätkiä, jotka punovat ajatuksia yhteen ja eteenpäin, mutta palasina, välähdyksinä, niin kuin tietenkin on tarkoituskin. Aukkopaikkoja voi lukija yrittää tukkia, ettei veto käy häiritseväksi.

Jos kirjailija lukisi nämä ajatukset, hän nauraisi makeasti. Mutta taidekritiikki kirjoitetaankin ensisijaisesti sellaiselle yleisölle, joka ei teosta tunne eikä kenties aio siihen ikinä tutustuakaan.

Autonomisen Suomen naiset saivat ihailtavan hämmästyttävästi äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa ja kolmantena maailmassa, ja moni muu asia oli edistynyt, mutta kuten kirjailija loppupuolella teostaan muistuttaa, naisen asema oli vielä oikeudellisesti korjaamatta. Sitä paitsi ympäristötekijöitä painotettiin edeltävän aatemuodin mukaisesti aivan toisella tavalla kuin nykyään, mikä näkyy siinä, kuinka Jaana Rönty -romaanin vastaanotto korosti niitä nimihenkilön kohtalossa. Tosin sosiaaliset erotkin olivat huomattavasti kärjistyneemmät kuin nykyään.

Lehikoisen romaani on äärimmäisen subjektiivinen, ja siihen tekijä vaikuttaa pyrkineenkin. Ranskalainen, suomeksi jo 1950-luvulla ilmestynyt Simone Weilin esseeteos esiintyy lähdeluettelossa englanninkielisenä! Mutta silti Lehikoisen romaanissa toisten tekstejä tulkitsevat näkemykset eivät tunnu aina tekevän oikeutta sata vuotta vanhoille, esimerkiksi L. Onervan ajatuksille. Kaikki kun ei ole mahdollista kaikkina aikoina.

Subjektiivisuudessa on Lehikoisen romaanin voima. Se näkyy myös eläytyvässä itäsuomalaisen vaaramaiseman kuvauksessa; kirjailija on kotoisin Ylä-Karjalasta, jonka maisema ei paljon poikkea Etelä-Kainuun näkymistä. Jaana Rönty on lähtöisin Pohjois-Kuhmon Lentualta.

Ristiriitaisiakin Lehikoisen teoksen kertojan ajatukset ovat. Hän syyttää Leinon romaanin henkilöitä asenteellisuudesta huomaamatta omaa asenteellisuuttaan. Toisaalta romaani Punelma on prosessi: kertoja näyttää onneksi kykenevän tarkistamaan jyrkkiä kantojaan. Kertojan puhetta romaanissa Jaana Rönty ei siis ole pakko nähdä Leinon henkilökohtaisena äänenä vaan kuvauksena siitä, kuinka alentuvasti etelän herraspiireissä Jaanan kotiseutuun suhtauduttiin.

Suomi puhuu kauniita, mutta toimintaa suitsivat varovaisuus, vienti ja aseet

1-2/2025

Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

  • Emma Auvinen
  • Anniina Väisänen
  • Janette Kotivirta
  • Otto Snellman

Oman tilan tarve

3/2025

Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]

  • Antti Vikström
Kaltio – Kolumni

Sota, metsä, työ

3/2025

Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]

  • Jenni Kinnunen
Kaltio – Pääkirjoitus

Aika velikultaa muistot

3/2025

Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]

  • Paavo J. Heinonen

Kannessa: Sinisimpukat

3/2025

Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]

  • Paavo J. Heinonen
Kaltio – Kirja-arvio

Runollinen ajankuva

3/2025

Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”

  • Risto Kormilainen
Kaltio – Kirja-arvio

Vesien äärellä

3/2025

”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”

  • Marjo Jääskä

Maa suojelun ja puolustamisen ristivedossa

1-2/2025

Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.

  • Lotta Lautala