Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
Tapulin pitäisi myös olla erehtymättömästi vaaterissa, jotta laudat eivät ala vääntyillä ja hakeutua kohti omaa orgaanista muotoaan. Me haluamme lautamme suorana, puhtaana, homeettomana ja mahdollisimman kuivana.
Tapulin tekemiseen menee kaksi päivää. Siitä tulee komea. Ajattelen kirkkoja, vesivoimalaitoksia, kouluja, kaupunkitaloja ja maalaiskartanoita. Sitä valtavaa lautatavaramäärää, jota on metsistä kaadettu, kuljetettu ja kuivattu pelkästään rakennuksia varten olivatpa ne sitten puisia tai betonisia. Puisten muottien sisään on kaadettu – tai kaadetaan edelleen – harmaata myllyssä pyöritettyä massaa, jonka pinta kopioi kuusipinnan ja oksanjäljet. Sahatavarasta tulee rimaa, lankkua, kakkosnelosta, runkotolppaa, väliseinätolppaa, liimapuutolppaa, pilaria, parrua ja palkkia, mitallistettua, vajaasärmäistä, lämpökäsiteltyä, tuppeensahattua.
Puulla on nimensä. Se ei ole pelkkää puuta, se on jalostettua tavaraa, jolla on tietty käyttötarkoitus. Nimeäminen antaa tarkoituksen, se kantaa sisällään merkityksiä, joista tiedän hyvin vähän. Kuten nyt vaikka tapulin kokoamisesta. Tulee mieleen Iisakin kirkko, Notre-Damen katedraalin kunnostaminen tulipalon jälkeen. Miten paljon puusta tai puun avulla voikaan rakentaa. Kokonaisia sivilisaatioita ja kulttuureja. Konevitsan kellot.
Juhannuksen tienoilla mattojen pesu ja ikuisuuden kestänyt aittojen siivous aiheuttavat kriisitilanteen, jonka epävakainen sää sinetöi. Tapuli on siirrettävä suojaan heti. Riihi tyhjennetään ja sinne tehdään tasoittavia elementtejä. Asioita tarkastellaan vatupassilla, jotta pohja lähtee suoraan.
Koko perhe valjastetaan projektiin, jossa laudat pinotaan mittojen mukaan, nostellaan mönkijän peräkärryyn, siirretään ja puretaan käyttökohteen ja -ajan mukaisiin, hengittäviin pinoihin. Itikat ja mäkäräiset syövät, niskat punoittavat. Lapset käyvät välillä uimassa, puoliso jatkaa sitkeästi. Se on täydellinen helteinen kesälomapäivä.
Sade tulee seitsemän aikaan. Vaikka tapulin päälle saadaan pian pressu, vesi kastelee kesken jääneen kuljetuksen. Juoksemme sisään. Olemme hiljaa. Mietimme. Minä kauhistelen aikaa, joka puuhommaan on jo tähän mennessä käytetty, eikä pihasaunan ulkoverhous ole vieläkään paikallaan. Vasta tässä vaiheessa ymmärrän maalaistalojen työmäärän, syyn perinteiseen roolitukseen ja lapset, joita tehdään paljon ja puhtaasti työvoiman takia. Mekään emme olisi kahdestaan onnistuneet edes tähän asti, emme mitenkään. Voimakkaat ja terveet teini-ikäiset ovat korvaamattomia. Sahatavaran jatkokäyttö, rakentaminen ja tilojen perustaminen on perheiden ja yhteisöjen puuhaa. En selviäisi yksin.
Kuuron loppuessa puoliso menee tutkimaan tilannetta. Menikö suojaamaton kasa pilalle? Miten suuri vaikutus pintavedellä on sahatavaralle? Onko yöllä kastetta vai voiko työtä jatkaa aamulla? Me muut jatkamme jo saunalle, koska olemme väsyneitä ja pettyneitä. Pelkään ylpeyteni romahtamista, häpeän kokemattomuuttani, suren kaupunkilaisuuttani. Oliko tämä kaiken tarkoitus, oppia tekemällä virheitä? Ymmärtämällä, että omavaraistalous ei ole lemmikkikanojen pitoa vaan vuodenkierron hyväksymistä ja oikea-aikaisia toimia, joita ei voi siirtää edes seuraavaan päivään? Urakat on raadettava loppuun juuri silloin, kun luonto niin päättää. Ihminen ei ole herra, enkä minä emäntä.
Saunassa kaikkien kehot rentoutuvat. Puoliso kertoo, ettei tilanne ole niin lopullinen kuin pelkäsimme. Hän päättää kuivattaa päällimmäisiä lautoja yön ylitse ja nousta aamulla siirtämään loput riiheen. Hän selviää siitä yksin, me muut saamme nukkua. Ihailen hänen sitkeyttään ja voimaansa. Hän olisi selvinnyt, hän on talonpoika. Mutta entä me muut, me jotka rakennamme vain asumuksia, huoneita, sanoja, haihtuvia mielikuvia, homehtuvia kerrostaloasuntoja? Entä me kirjurit, jotka toivomme, että jonain päivänä tämäkin olisi jotain, mikä tapahtui joskus ennen? Että tämäkin olisi tarina?
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
