Talonpoika

Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.

Tapulin pitäisi myös olla erehtymättömästi vaaterissa, jotta laudat eivät ala vääntyillä ja hakeutua kohti omaa orgaanista muotoaan. Me haluamme lautamme suorana, puhtaana, homeettomana ja mahdollisimman kuivana.

Tapulin tekemiseen menee kaksi päivää. Siitä tulee komea. Ajattelen kirkkoja, vesivoimalaitoksia, kouluja, kaupunkitaloja ja maalaiskartanoita. Sitä valtavaa lautatavaramäärää, jota on metsistä kaadettu, kuljetettu ja kuivattu pelkästään rakennuksia varten olivatpa ne sitten puisia tai betonisia. Puisten muottien sisään on kaadettu – tai kaadetaan edelleen – harmaata myllyssä pyöritettyä massaa, jonka pinta kopioi kuusipinnan ja oksanjäljet. Sahatavarasta tulee rimaa, lankkua, kakkosnelosta, runkotolppaa, väliseinätolppaa, liimapuutolppaa, pilaria, parrua ja palkkia, mitallistettua, vajaasärmäistä, lämpökäsiteltyä, tuppeensahattua.

Puulla on nimensä. Se ei ole pelkkää puuta, se on jalostettua tavaraa, jolla on tietty käyttötarkoitus. Nimeäminen antaa tarkoituksen, se kantaa sisällään merkityksiä, joista tiedän hyvin vähän. Kuten nyt vaikka tapulin kokoamisesta. Tulee mieleen Iisakin kirkko, Notre-Damen katedraalin kunnostaminen tulipalon jälkeen. Miten paljon puusta tai puun avulla voikaan rakentaa. Kokonaisia sivilisaatioita ja kulttuureja. Konevitsan kellot.

Juhannuksen tienoilla mattojen pesu ja ikuisuuden kestänyt aittojen siivous aiheuttavat kriisitilanteen, jonka epävakainen sää sinetöi. Tapuli on siirrettävä suojaan heti. Riihi tyhjennetään ja sinne tehdään tasoittavia elementtejä. Asioita tarkastellaan vatupassilla, jotta pohja lähtee suoraan.

Koko perhe valjastetaan projektiin, jossa laudat pinotaan mittojen mukaan, nostellaan mönkijän peräkärryyn, siirretään ja puretaan käyttökohteen ja -ajan mukaisiin, hengittäviin pinoihin. Itikat ja mäkäräiset syövät, niskat punoittavat. Lapset käyvät välillä uimassa, puoliso jatkaa sitkeästi. Se on täydellinen helteinen kesälomapäivä.

Sade tulee seitsemän aikaan. Vaikka tapulin päälle saadaan pian pressu, vesi kastelee kesken jääneen kuljetuksen. Juoksemme sisään. Olemme hiljaa. Mietimme. Minä kauhistelen aikaa, joka puuhommaan on jo tähän mennessä käytetty, eikä pihasaunan ulkoverhous ole vieläkään paikallaan. Vasta tässä vaiheessa ymmärrän maalaistalojen työmäärän, syyn perinteiseen roolitukseen ja lapset, joita tehdään paljon ja puhtaasti työvoiman takia. Mekään emme olisi kahdestaan onnistuneet edes tähän asti, emme mitenkään. Voimakkaat ja terveet teini-ikäiset ovat korvaamattomia. Sahatavaran jatkokäyttö, rakentaminen ja tilojen perustaminen on perheiden ja yhteisöjen puuhaa. En selviäisi yksin.

Kuuron loppuessa puoliso menee tutkimaan tilannetta. Menikö suojaamaton kasa pilalle? Miten suuri vaikutus pintavedellä on sahatavaralle? Onko yöllä kastetta vai voiko työtä jatkaa aamulla? Me muut jatkamme jo saunalle, koska olemme väsyneitä ja pettyneitä. Pelkään ylpeyteni romahtamista, häpeän kokemattomuuttani, suren kaupunkilaisuuttani. Oliko tämä kaiken tarkoitus, oppia tekemällä virheitä? Ymmärtämällä, että omavaraistalous ei ole lemmikkikanojen pitoa vaan vuodenkierron hyväksymistä ja oikea-aikaisia toimia, joita ei voi siirtää edes seuraavaan päivään?  Urakat on raadettava loppuun juuri silloin, kun luonto niin päättää. Ihminen ei ole herra, enkä minä emäntä.

Saunassa kaikkien kehot rentoutuvat. Puoliso kertoo, ettei tilanne ole niin lopullinen kuin pelkäsimme. Hän päättää kuivattaa päällimmäisiä lautoja yön ylitse ja nousta aamulla siirtämään loput riiheen. Hän selviää siitä yksin, me muut saamme nukkua. Ihailen hänen sitkeyttään ja voimaansa. Hän olisi selvinnyt, hän on talonpoika. Mutta entä me muut, me jotka rakennamme vain asumuksia, huoneita, sanoja, haihtuvia mielikuvia, homehtuvia kerrostaloasuntoja? Entä me kirjurit, jotka toivomme, että jonain päivänä tämäkin olisi jotain, mikä tapahtui joskus ennen? Että tämäkin olisi tarina?

Suomi puhuu kauniita, mutta toimintaa suitsivat varovaisuus, vienti ja aseet

1-2/2025

Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

  • Emma Auvinen
  • Anniina Väisänen
  • Janette Kotivirta
  • Otto Snellman
Kaltio – Kolumni

Sota, metsä, työ

3/2025

Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]

  • Jenni Kinnunen
Kaltio – Pääkirjoitus

Aika velikultaa muistot

3/2025

Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]

  • Paavo J. Heinonen

Kannessa: Sinisimpukat

3/2025

Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]

  • Paavo J. Heinonen
Kaltio – Kirja-arvio

Runollinen ajankuva

3/2025

Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”

  • Risto Kormilainen
Kaltio – Kirja-arvio

Vesien äärellä

3/2025

”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”

  • Marjo Jääskä

Maa suojelun ja puolustamisen ristivedossa

1-2/2025

Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.

  • Lotta Lautala