Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Heinäkuun lopulla kuun ollessa suurimmillaan vietettiin jälleen Pyhäjärvellä Täydenkuun tanssit. Taiteellinen johtaja Alpo Aaltokoski oli painottanut ohjelmistovalinnoissaan festivaalin kansainvälisyyttä. Erityisen hyvin tämä näkyi perjantain ohjelmistossa, jolloin tarjolla oli tanssia Euroopan lisäksi Burkina Fasoa ja Taiwania myöten. Perjantain myöhäisillaksi oli luvassa myös taivaallinen näytelmä, täydellinen kuunpimennys.

Senegalilainen Mbacke Niang tanssitti Makasiinitorilla.
”Täydenkuun tanssit on kansainvälinen festivaali”, Aaltokoski painotti useasti festivaalin aikana. Muutamina aikaisempina vuosina festivaali on juhlinut merkkivuosia ja perustellusti katsonut omaan historiaansa, jossa kotimaiset tekijät ovat keskeisiä. Tänä vuonna palattiin arkeen, ja ohjelmisto oli koottu sen mukaisesti. Viidestätoista esityksestä seitsemän oli muiden kuin suomalaisten tanssimia. Esiintyjävieraita oli kaikkiaan kolmestatoista maasta.
”Ohjelmavalinnoilla olen halunnut tuoda esille eri kulttuurien välisen vuoropuhelun tärkeyden”, Aaltokoski kirjoitti ohjelmalehtisessä. Tämä toteutuikin hyvin lopputuloksessa. Eri puolilta maailmaa tehdyissä teoksissa teemat ja käsittely olivat hieman erilaisia, paikallisista ja persoonallisista lähtökohdista ammentavia. Universaali tanssin kieli yhdisti eri puolilta tulevia ihmisiä.
Kunkin festivaalipäivän ohjelma alkoi Pyhäjärven Makasiinitorilla näytteillä ohjelmistosta. Perjantaina torilla tanssitettiin yleisöä rumpujen tahdissa ja kuultiin irakilaista laulua. Varsinaiselle pienelle torialueelle ei uskaltautunut kuin muualta tulleita festivaalivieraita, paikalliset asukkaat tyytyivät seuraamaan hieman kauempaa Helena Takalon patsaan tuntumasta.

Taiteellinen johtaja Aaltokoski kuvasi irakilais-suomalaisen duon esitystä.
Vaikka torilla moitittiin suomalaisten varautuneisuutta, kaupunki selvästi vilkastui toritapahtuman ajaksi. Näytöksissäkin tuntui olevan aikaisempia vuosia enemmän katsojia.
Illalla espanjalainen Javier Sangrós rakensi esityksensä ”Haluan kävellä näin” ihmisen mittakaavan mukaan. Kahden nuken ja valaistuksen avulla hän muistutti perspektiivin merkityksestä hyvin konkreettisin keinoin. Havaintoon vaikuttaa suuresti, millaisissa suhteissa asia esitetään.
Omassa teosesittelyssään Sangrós kertoi mielellään ”kävelevänsä järjen ja intuition, valon ja varjon ja lämpimän ja kylmän välissä”. Lavalla hän käveli valoon ja havaitsi olevansa erilaisissa suhteissa muihin ihmishahmoihin.
Toisen espanjalaisen Daniel Abreun ohjauksessa ja koreografiassa ”La Desnudez” mitattiin omaa ihmisyyttä ja itsensä hyväksymistä. Perinnetietoisempi moderni tanssiteos perustui parisuhteen kestävyyden ja venyvyyden mittaamiseen. Välillä mukana oli kolmas osapuoli.
Monipuolinen teos valotti yksilöllistä ja suhteessa olemista useilta eri kanteilta. Lavastuksessa käytetty purjekangas oli moneksi muuntuva elementti.
Burkina Fasosta lähtöisin oleva, nykyisin Sveitsissä asuva Filbert Tologo tarkasteli yksinäisyyden ongelmia. Miksi emme elä enemmän toistemme kanssa? Useampiin osiin jakautunut teos kutsui lopussa yleisöä tulemaan lavalle.
Vaikka Tologo oli opetellut vuorosanansa suomeksi, raja esiintymis- ja katsomotilojen välillä oli tällä kertaa liian korkea ylitettäväksi. Niinpä tanssija tuli lopuksi esittämään kysymyksiään yleisön puolelle.
Taiwanilaisen Po-Cheng Tsain koreografiassa Chien-Chih Chang ja Sheng-Ho Chang sukelsivat ihmisten katkeruuden syihin. Miksi emme saavuta sisäistä harmoniaa, vaan menneisyyden ja nykyisyyden huolenaiheet estävät meitä kuulemasta todellista sisäistä ääntämme? Tanssin rekvisiittana oli pitkä punainen tanko, jolle oli kehitetty erilaisia rooleja harmonian rikkojana – ja yhdistäjänä.
Tanssiesitysten jälkeen oli Helsingin Yliopiston Almanakkatoimiston aikataulujen mukaan luvassa kuunpimennys. Kello 22.30 täysikuu muuttui punertavaksi, ainakin pilviverhon takana. Vaikka keskitaivas oli lähes pilvetön, matalalla hieman horisontin yläpuolella oli maan kiertolaisen näkemisen estänyt utupilvimassa.
Moni pyhäjärveläinen oli suunnannut illaksi Vuohtomäen näkötornille. Toivottavasti taivaallinen valon ja varjon leikki näkyi pimennyksen myöhemmässä vaiheessa.

Javier Sangrós kiittää yleisöä.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.