”Monikulttuurisuus” ja uussuomalaiset ovat puhututtaneet niin poliitikkoja kuin kansaa meilläkin jo useampien vaalien ajanjakson. Miten maailman muuttoliikket näkyvät Pariisin kaltaisen metropolin elämässä? Pariisissa kevään viettänyt Rebekka Naatus teki ehkä yllättäviäkin huomioita.
Saavuin Pariisiin maaliskuun alussa, jolloin lähes kaikki yli 3-vuotiaat ranskalaislapset olivat kahden viikon lomalla. Oulun Pikisaaren hiljaisuudesta suurkaupungin ruuhkaan tipahtanut viisivuotiaani kaipasi puita ja rauhaa. Niinpä vietimme ensimmäisen Pariisin-viikkomme aikana paljon aikaa puistoissa. Niissä oli myös paljon muita lomailevia lapsia, joista ylivoimaisesti suurin osa ei näyttänyt olevan siellä vanhempiensa kanssa.
Eikä ihme, sillä harvalla aikuisella on mahdollista pitää lomaa aina lasten lomien aikaan. Niitä nimittäin on paljon. Olen kuullut yhdeksi kyyniseksi selitykseksi, että sillä tavalla opettajien palkat saadaan pidettyä matalana: he eivät ikään kuin ole kokopäivätyössä. En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta paljon lomia joka tapauksessa on.
No mutta keiden kanssa lapset sitten olivat siellä puistoissa? Osa vietti selvästi aikaa isovanhempien kanssa. Hämmästyttävän usein puistot täyttyivät kuitenkin mustista ja muista ei-valkoisista naisista sekä valkoisista lapsista.
Värilliset naiset ja valkoiset lapset näyttivät olevan myös myöhemmin usein perusasetelma siellä, missä oli lapsia ja aikuisia. Seuraavan kerran havaintoni toistui koulun pihalla koulun loppumisen aikaan. Ja edelleen koulun käytävillä ilta-aikaan. Värilliset naiset siivosivat koulua ja pitivät iltapäiväkerhoa, johon oma lapsenikin oli kerran viety odottamaan, kun unohdin hakea hänet oikeaan aikaan eskarista.
Isovanhemmat ja värilliset naiset ovat selvästi Ranskan lastenhoidon kulmakivi.
Yhteiskuntaluokka. Hankala sana. Sellaistahan ei pitäisi enää olla olemassa. Ranskassa ajatukselta ei kuitenkaan voi välttyä. Koulussa luokkaero tuntuu hyppäävän silmille. Esimerkiksi meidän koulussamme opettajat ja rehtori ovat valkoisia, mutta avustajissa ja muussa henkilökunnassa on myös värillisiä ihmisiä. Tai siis tarkemmin sanottuna avustajien ja muun henkilökunnan enemmistö on muita kuin valkoisia.
Ranskassa asuu paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet tänne Ranskan entisistä siirtomaista, kuten Algeriasta, tai muualta Afrikasta. Ranskan kielen taidolla on ollut valtava merkitys kansalaisuuden saamisessa, joten ymmärrettävistä syistä Ranskaan päätyy paljon ihmisiä, joilla on jo valmiiksi ”oikea kieli”.
Samat väriin liittyvät kiusalliset havainnot olen tehnyt myös muissa kouluissa. Koulujen pihoilla on yleensä joku, joka vartioi porttia koulupäivän alussa ja lopussa. Lähes poikkeuksetta tuo henkilö on värillinen.
Koulussa luokkaero tuntuu hyppäävän silmille.
Ihonväriin kytketty luokka näkyy myös muualla. Usein värillinen on hän, joka ohjaa liikennettä koulun lähellä, ja hän, joka kuljettaa roska-autoa, vie pikaruokaa mopolla, siivoaa rappukäytävää tai metrotunnelia, tekee seksityötä, pitää kadut puhtaana, myy laukkuja tai matkamuistoja kadulla tai paahtaa kastanjoita kojullaan.
Ranskan ja sen entisten siirtomaiden välinen suhde on edelleen kipeä. Presidentti Emmanuel Macron on pyrkinyt luomaan uudenlaista Afrikka-retoriikkaa korostamalla suhteiden välistä tasapuolisuutta. Sen mukaan Ranskan suhde entisiin siirtomaihinsa on virallisesti sama kuin suhde muihinkin maihin eli erillistä politiikkaa ei ole. Pariisilaista arkea katsoessa ei voi kuitenkaan välttyä tunteelta, etteikö historia heijastelisi vielä monin tavoin elämään ja yhteiskuntaan. Pariisi on toki aivan eri asia kuin muu Ranska, sillä maahanmuuttajista suuri osa hakeutuu nimenomaan Pariisiin. Muualla Ranskassa arki näyttääkin varmasti hiukan toisenlaiselta.
Värillisyydestä puhuttaessa ei Ranskan osalta voi puhua myöskään vain maahanmuuttajista, sillä suuri osa ei-valkoisista ei suinkaan ole maahanmuuttajia. Heidän sukujuurensa voivat toki olla esimeriksi juuri Afrikassa sukupolven tai parin päässä, mikä tekee luokkakysymyksestä entistäkin kiusallisemman.
Näyttää siis siltä, että värillä on väliä. Niin paljon väliä, että se näkyy riippumatta ihmisen muusta tilanteesta tai ominaisuuksista. Ja vielä sukupolvi toisensa jälkeen.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
