
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Monikulttuurisuus” ja uussuomalaiset ovat puhututtaneet niin poliitikkoja kuin kansaa meilläkin jo useampien vaalien ajanjakson. Miten maailman muuttoliikket näkyvät Pariisin kaltaisen metropolin elämässä? Pariisissa kevään viettänyt Rebekka Naatus teki ehkä yllättäviäkin huomioita.
Saavuin Pariisiin maaliskuun alussa, jolloin lähes kaikki yli 3-vuotiaat ranskalaislapset olivat kahden viikon lomalla. Oulun Pikisaaren hiljaisuudesta suurkaupungin ruuhkaan tipahtanut viisivuotiaani kaipasi puita ja rauhaa. Niinpä vietimme ensimmäisen Pariisin-viikkomme aikana paljon aikaa puistoissa. Niissä oli myös paljon muita lomailevia lapsia, joista ylivoimaisesti suurin osa ei näyttänyt olevan siellä vanhempiensa kanssa.
Eikä ihme, sillä harvalla aikuisella on mahdollista pitää lomaa aina lasten lomien aikaan. Niitä nimittäin on paljon. Olen kuullut yhdeksi kyyniseksi selitykseksi, että sillä tavalla opettajien palkat saadaan pidettyä matalana: he eivät ikään kuin ole kokopäivätyössä. En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta paljon lomia joka tapauksessa on.
No mutta keiden kanssa lapset sitten olivat siellä puistoissa? Osa vietti selvästi aikaa isovanhempien kanssa. Hämmästyttävän usein puistot täyttyivät kuitenkin mustista ja muista ei-valkoisista naisista sekä valkoisista lapsista.
Värilliset naiset ja valkoiset lapset näyttivät olevan myös myöhemmin usein perusasetelma siellä, missä oli lapsia ja aikuisia. Seuraavan kerran havaintoni toistui koulun pihalla koulun loppumisen aikaan. Ja edelleen koulun käytävillä ilta-aikaan. Värilliset naiset siivosivat koulua ja pitivät iltapäiväkerhoa, johon oma lapsenikin oli kerran viety odottamaan, kun unohdin hakea hänet oikeaan aikaan eskarista.
Isovanhemmat ja värilliset naiset ovat selvästi Ranskan lastenhoidon kulmakivi.
Yhteiskuntaluokka. Hankala sana. Sellaistahan ei pitäisi enää olla olemassa. Ranskassa ajatukselta ei kuitenkaan voi välttyä. Koulussa luokkaero tuntuu hyppäävän silmille. Esimerkiksi meidän koulussamme opettajat ja rehtori ovat valkoisia, mutta avustajissa ja muussa henkilökunnassa on myös värillisiä ihmisiä. Tai siis tarkemmin sanottuna avustajien ja muun henkilökunnan enemmistö on muita kuin valkoisia.
Ranskassa asuu paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet tänne Ranskan entisistä siirtomaista, kuten Algeriasta, tai muualta Afrikasta. Ranskan kielen taidolla on ollut valtava merkitys kansalaisuuden saamisessa, joten ymmärrettävistä syistä Ranskaan päätyy paljon ihmisiä, joilla on jo valmiiksi ”oikea kieli”.
Samat väriin liittyvät kiusalliset havainnot olen tehnyt myös muissa kouluissa. Koulujen pihoilla on yleensä joku, joka vartioi porttia koulupäivän alussa ja lopussa. Lähes poikkeuksetta tuo henkilö on värillinen.
Koulussa luokkaero tuntuu hyppäävän silmille.
Ihonväriin kytketty luokka näkyy myös muualla. Usein värillinen on hän, joka ohjaa liikennettä koulun lähellä, ja hän, joka kuljettaa roska-autoa, vie pikaruokaa mopolla, siivoaa rappukäytävää tai metrotunnelia, tekee seksityötä, pitää kadut puhtaana, myy laukkuja tai matkamuistoja kadulla tai paahtaa kastanjoita kojullaan.
Ranskan ja sen entisten siirtomaiden välinen suhde on edelleen kipeä. Presidentti Emmanuel Macron on pyrkinyt luomaan uudenlaista Afrikka-retoriikkaa korostamalla suhteiden välistä tasapuolisuutta. Sen mukaan Ranskan suhde entisiin siirtomaihinsa on virallisesti sama kuin suhde muihinkin maihin eli erillistä politiikkaa ei ole. Pariisilaista arkea katsoessa ei voi kuitenkaan välttyä tunteelta, etteikö historia heijastelisi vielä monin tavoin elämään ja yhteiskuntaan. Pariisi on toki aivan eri asia kuin muu Ranska, sillä maahanmuuttajista suuri osa hakeutuu nimenomaan Pariisiin. Muualla Ranskassa arki näyttääkin varmasti hiukan toisenlaiselta.
Värillisyydestä puhuttaessa ei Ranskan osalta voi puhua myöskään vain maahanmuuttajista, sillä suuri osa ei-valkoisista ei suinkaan ole maahanmuuttajia. Heidän sukujuurensa voivat toki olla esimeriksi juuri Afrikassa sukupolven tai parin päässä, mikä tekee luokkakysymyksestä entistäkin kiusallisemman.
Näyttää siis siltä, että värillä on väliä. Niin paljon väliä, että se näkyy riippumatta ihmisen muusta tilanteesta tai ominaisuuksista. Ja vielä sukupolvi toisensa jälkeen.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.