Katja Törmänen: Maan tytär. Like 2020.
Katja Törmäsen Maan tytär on itsenäinen jatko-osa kaksi vuotta sitten julkaistulle Karhun morsian –romaanille, joka voitti Like-kustannuksen ja Tähtivaeltaja-lehden järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. Voitto ei suinkaan tullut ansiotta, sen verran verevästi Törmänen kuvaa rautakautisen Pohjolan elämää.
Edellisen osan tapaan Maan tyttärissä seurataan kahden nuoren naisen Aslaugin ja Freydisin elämää. Molemmat naiset ovat lähteneet pois kotikylistään ja asettuneet muukalaisina asumaan vieraille seuduille, Aslaug Vehrytsaarelle ja Freydis kauas sisämaahan, Laaksokylään.
On jo selvinnyt, että naiset ovat siskoksia ja heille on yhteistä myös kyky parantaa ja nähdä ajan ja paikan tuolle puolen, tulevaan tai menneeseen. Näkijän taitojensa ansiosta siskoksilla on yhteys toisiinsa, vaikka he eivät koskaan ole yhdessä eläneetkään eivätkä varsinaisesti tunne toisiaan.
Sekä Aslaugin että Freydisin tarinoihin punoutuu loputtomasti uhkaa ja vaikeuksia. Aslaug odottaa lasta, joka jo vatsassa osoittaa yliluonnollisia kiivauden ja pahuuden merkkejä. Onko lapsessa Karhunnahkaisten verta, vai miten demonisuus on selitettävissä? Voiko Aslaugin näkemä karmea ennustus toteutua?
Freydis puolestaan saa vihiä siitä, että erityisen sotaisiksi tiedetyt tuhkaluotolaiset suunnittelevat hyökkäystä Laaksokylään. Päällikköä pitäisi varoittaa, mutta uskooko nälkiintyneenä kaukaisesta luolasta löydettyä Freydisia kukaan? Entä osaavatko aina rauhanomaisesti eläneet laaksokyläläiset puolustautua miekoin ja keihäin hyökkääviä vastaan?
Jo Karhun morsian esitteli naisten neuvokkuutta ja voimaa miehelle alisteisissa olosuhteissa. Maan tyttäret kehittelee teemaa komeasti eteenpäin. Naisillekin avautuu mahdollisuuksia ottaa elämä omiin käsiinsä ja hyödyntää voimiaan sekä omaksi että yhteisön hyväksi. Ja kuten kirjan nimikin vihjaa, nyt päästään kosketuksiin jopa naispuolisen jumaluuden kanssa.
Edellisessä osassa itseäni hiukan rasittanut rituaalien, uskomusten ja loitsujen kuvailu on Maan tyttärissä paljon hallitumpaa ja kietoutuu luontevammin juonen käänteisiin. Selväksi toki tulee, että viereisissäkin kylissä uskomukset, uhrit ja jumaluudet voivat olla täysin erilaiset. Kristinuskokin on jo valikoimassa mukana, mutta ”ristiläisyys” ei kaikkia innosta: ”vaikka hartaiden palvojien kasvot kirkastuivat kyllä ristin valossa, valo loi aina myös varjon.”
Maan tyttäret kaappaa helposti imuunsa, ja lukija tuntee oikeasti siirtyvänsä kaukaiseen rautakauteen. Ikiaikaiset kysymykset muukalaisuuteen suhtautumisesta, oman identiteetin rakentumisesta ja yksilön suhteesta yhteisöön nousevat romaanissa esiin ajatuksia herättävällä tavalla.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. Kemi Aili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.
