Jo kauan on puhuttu, miten pohjoinen on muuttumassa yhä tärkeämmäksi ilmansuunnaksi etenkin geopoliittisesti. Helsinkiin fiksautunut poliittisia päätöksiä tekevä ja valtion asioita hoitava väkijoukko on kuitenkin lähes yhtä kauan pitänyt tätä tematiikkaa yllä vain juhlapuheissaan, aktiiviset toimet se on jättänyt pitkälti ulkomaisten kaivosyhtiöitten hoidettaviksi.
Myös Etelä-Suomessa uriaan tekevät taidepiirit ovat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siirtäneet katseensa vahvasti Berliiniin, Pariisiin ja Lontooseen päin Jäämeren sijasta. Maan hallitusten harjoittama liikennepolitiikka tuntuu tukeneen vahvasti tätä Pohjois-Suomelle peräpään kääntämistä, kun raideliikenteen hinnoittelu on tehnyt Helsingistä Ouluun matkustamisen useimmiten kaksikin kertaa kalliimmaksi kuin ilmastonmuutosta nopeuttava Euroopan suurkaupunkeihin lentokoneella suhauttelu on.
Junamatkojen hinnat ovat onneksi viimeisten VR:n hintauudistusten jälkeen laskeneet järkevämmälle tasolle. Pääkaupungista periferiaan on silti toki edelleen pitempi matka kuin periferiasta pääkaupunkiin tai pääkaupungista toiseen pääkaupunkiin.
Pikkuhiljaa hivuttaen pohjoinen ilmansuunta alkaa kyllä kiinnostaa Arkadianmäelläkin. Uusi rautatieyhteys on ehkä pelkkää haihattelua ja vaalipuhetta, mutta suunnitelmat Kiinan ja Euroopan yhdistävästä, Koillisväylän ja toivottavasti Suomenkin kautta kulkevasta datakaapelista ovat taloudellisesti paljon lähempänä toteutumista. Tiedonkulun nopeus vastaa menneitten vuosien kultavarantoa, ja datan valtaväylät ovat kuin keskiaikaiset joet: talous keskittyy niiden ympärille.
Vähitellen ovat toki Etelä-Suomeenkin asettuneet taiteilijat ja muut kulttuurintekijät alkaneet nähdä myös oman maan periferioiden merkityksiä. Sodankylässä ei ole enää ainoa Lapin kesän kulttuurifestivaali, joka houkuttelee eteläsuomalaistakin mielenlaatua. Kittilän Hiljaisuus, Tornionlaakson Väylä-festivaali, Pyhä Unplugged… Inarin PaPaNa-baarinkaan tapahtumat eivät ainakaan sosiaalisen median välityksellä tunnu eroavan hirveästi Kallion tai Pyynikin meiningeistä.
Parasta uusissa etelästä pohjoiseen tekijöitä ja yleisöjä vetävissä tapahtumissa on se, että ne luottavat vuoropuheluun ja yhdessä tekemiseen. Lappia ei enää eksotisoida, eikä yritetä sivistää villiä pohjoisen ihmistä näyttämällä hänelle kerrankin hienoa Helsingin taidetta. Pääkaupungin ei oleteta välttämättä olevan se standardi, jonka mittapuulla periferiassa tehtävää taidetta arvotetaan. Jotkut menevät niinkin pitkälle, että avoimesti vaativat yleisöltä vaivannäköä taidekokemuksen saadakseen (kuten vaikkapa Juha Hurmeen luotsaama Paulaharju-projekti, joka tänä kesänä esiintyy Iisakkijärvellä Sevetissä 20.–26.8. – toim. huom.).
Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystävät hyvät. Ilmastonmuutoksen suuruus näyttää lähivuosikymmeninä, kuinka kiinnostavaksi tämä meidän pohjoisemme muotoutuukaan. Jos päiväntasaajaa likeisimmillä leveysasteilla eläminen käy mahdottomaksi, on selvä, että ihmiskunta muuttaa kohti napoja. Meillä täällä Fennoskandian pohjoisosissa on maailman kehittynein arktinen infrastruktuuri, joten voi olettaa väen suuntaavan ennemmin tänne kuin vaikkapa Siperian pohjoisosiin.
Sitä odotellessa voimme vain sulkea tuulettimet ja muut ilmastointilaitteet ja toivoa, että jo tähänastinen sähkön- ja luonnonvarojen kulutuksemme ei olisi tehnyt kehityksestä täysin hallitsematonta. Iloitaan lämmöstä, kun siihen ei vielä kuole!
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
