Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Lahjakas, epäjoulumainen kauhukabinetti
Elokuvayhtiö Aamu: Mummola. 115 min. Ensi-ilta 10.11.2023. K7.
Käsikirjoitus ja ohjaus Tia Kouvo, kuvaus Jesse Jalonen, lavastussuunnittelu Nanna Hirvonen, leikkaus Okku Nuutilainen
Rooleissa Riia Kataja, Leena Uotila, Tom Wentzel, Elina Knihtilä, Jarkko Pajunen, Sakari Topi, Elli Paajanen
Mummolaa markkinoidaan draamana ja komediana. Sen joulumainen kuvasto enteilee, että Tia Kouvon esikoisohjaukselta odotetaan marraskuun alkuviikoilta tammikuun ensimmäisille viikoille rahavirtaa. Onneksemme kyseessä ei ole Napapiirin sankarien kaltainen hömppäkomedia vaan mukavan synkkiä polkujaan liukasteleva perhehelvetti. Kiusaantuneet hymähdykset toimivat jopa ripulihuumorin kohdalla räiskivästi.
Joulukuvaelman kantimiksi todistetaan tilana ja ilmapiirinä tukalan ahdasta mummolaa. Leena Uotila on lapsenomainen, hämmentynyt, hyväntuulisesti dementoitunut. Hänen puolisonsa Tom Wentzel on puolestaan tärviöllä kaappijuopottelusta. Lapset puolisoineen (Riia Kataja, Elina Knihtilä ja Jarkko Pajunen) käyvät keskinäistä kränäilyään ja kannattelevat kulisseja mittojensa mukaan. Jopa mummolan lapsenlapsien roolitus (Sakari Topi ja Elli Paajanen) naksahtaa nätisti konkareiden rinnalle.
Näyttelijätyöskentely saa ansaitsemansa kehut. Verbaalinen säilän hivuttelu joulupöydän ääressä on teatteriammattilaisten osoitus mitä mainioimmasta rytmiikasta ja tarjouksista reagoida vastanäyttelijöiden heitoille.
Esikoisohjaukseksi elokuvan tekniset valinnat onnistuvat. Kohtaukset ovat hämmentävän pitkiä ja sanarikkaita. Pienessä tilassa kuvaus nojaa poikkeukselliseen yhden kameran staattiseen tarkkailijan rooliin. Neljättä seinääkin rikotaan siten, että paikallaan laiskasti tönöttävä kamera antaa voyerismin tuntua. Katsojalle tarjotaan runsaasti tapahtumia myös kuvakulman ulkopuolelta.
Ei lähikuvia, ei räväköitä leikkauksia. Näyttämötaidetta valkokankaalla. Paikoin mieleen juolahtavat jopa 2000-luvun alun tanskalaiset kokopitkät dogma-elokuvat, joissa synkkään kerrontaan vaivihkaa upotetaan noloutta ja häpeällistä vetäytymistä.
Ohjauksen lisäksi Tia Kouvo on myös käsikirjoittanut tämän cringen eli myötähäpeää herättävän komedia-draaman. Vaikkakin komediallinen aines pilkisteleekin harvakseltaan, runsas vuoropuhelu kannattelee draamankaarta. Nuorison käyttämä slangi ja murahtelu limittyy muutoin vauhkona vyöryvään tivaamiseen.
Kireä tunnelma ei riehaannu rasittavaksi, vaikkakin elokuvan aikana levottomuus tarttuu katsojan leposykkeeseen. Hallittua kaaosta ohjaillaan hämärien ja kirkkaiden kohtauksien ketjuttamisella. Onnistuneena kohtauksena esiin on nostettava autotallin pimeydessä tapahtuva riitelykohtaus. Toteutukseltaan pitkähkö kohtaus on ihailtavan omaperäinen ja täten himmeä.
Jouluelokuvien kohdalla haen aina pakkomielteisesti tietyt joulukuvaston virttyneet nostot –niin tälläkin kertaa: joulupukki nähdään vasta kolmen vartin kohdalla, joululauluihin päästään vasta tämän jälkeen. (Joululaulukohtauksen lip sync on muutoin teknisesti hienosti toteutetun elokuvan kömpelöin moka.) Kinkku ei sentään kärähdä, eikä kukaan sammu hankeen. Joulukuusikaan ei kunnolla kaadu.
Episodimaista elokuvaa on moittava vain pituudestaan. Kouvo ohjasi vuonna 2018 samannimisen, parikymmenminuuttisen lyhytelokuvan. Onnistunut lyhytelokuva laajentuu melko luontevasti esikoispitkäksi, joskin ensimmäisen osan pituutta olisi voinut tapahtumiltaan supistaa ronskisti. Myös viimeisen episodin hidastempoisuus osoittaa suomalaisen elokuvataiteen perisynnin pitkittää muutoin mainio kausielokuva.
Jesse Jaloselle kiitos staattisesta kameratyöskentelystä, ohjaaja-käsikirjoittaja Kouvolle menestystä omaperäisten aihelmiensa parissa. Vaikka kausielokuvia yleensä kavahdan, omaperäisestä esikoisohjauksesta ilahdun poikkeuksetta. Marras–tammikuun välille tämän kolistelun toivoisi tavoittavan muitakin penseämielisiä jouluelokuvien katsojia.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.