Riitta Tenni: Ja kaukana siintää meri. BoD 2017.
Kirjailija ja akateemikko Toivo Pekkanen (1902–57) aloitti kirjailijanuransa novellistina 1927. Hän oli jo 16-vuotiaasta lähtien kirjoittanut novelleja. Pekkasesta sukeutui ensimmäinen merkittävä työläiskirjailija romaanillaan Tehtaan varjossa vuodelta 1932. Hän oli maltillinen ja harkitseva kirjoittaja, jota kuunneltiin yli luokkarajojen. Monet hänen teoksistaan sijoittuvat hänen kotikaupunkiinsa Kotkaan, vaikka hän oli muuttanut sieltä jo varhaisessa vaiheessa Helsinkiin.
Pekkanen oli käynyt kansakoulun ja kaksivuotisen metallialan ammattikoulun. Hän vierasti monia kirjallisia piirejä, koska oli vähän koulutettu eikä ollut mistään hyvästä perheestä. Mutta kirjoittaminen oli hänen maailmansa, ja hän loi kestävän tuotannon asiallisella ja totisella kirjallisuudellaan. Aivohalvauksen jälkeen hän kykeni vielä huimaan suoritukseen julkaisemalla yhden parhaimmista teoksistaan Lapsuuteni (1953). Pekkanen valittiin akateemikoksi V. A. Koskenniemeltä vapautuneelle paikalle, jossa hän ehti olla vain kaksi vuotta kunnes kuoli aivoverenvuotoon Kööpenhaminassa 1957.
Pekkasen tytär, emeritakirjastonjohtaja Riitta Tenni (s. 1942) on kirjoittanut isästään fiktiivisen romaanin, jossa hän keskittyy ennen kaikkea isäänsä henkilönä ja perheenpäänä. Toki kirjoittaminen lävistää teoksen, mutta tyttären omat muistelukset isästä tuovat myös uutta lisää Pekkasen henkilökuvaan. Teos perustuukin kirjemateriaaliin, Tennin omakohtaisiin muistoihin ja mielikuvitukseen. Tenni on suhteuttanut hyvin tämän kaiken teräväpiirtoiseksi mutta lämpimäksi ja ymmärtäväksi proosaksi.
Toivo-isästä piirtyy kuva kotona viihtyvänä, työteliäänä, ehkä välillä läsnäolevanakin poissaolevana henkilönä. Kirjoittaminen on hänen intohimonsa, mutta kovin leveää leipää se ei perheelle tarjoa. Ystävyyssuhteitakin toki vaalitaan, mutta nekin jäävät hieman irrallisiksi. Lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungin Kotkan Toivo kokee pieneksi ja tunkkaiseksi, niinpä hän haluaa päästä Helsinkiin. Asunnon löytymisen jälkeen myös Aino-puoliso muuttaa sinne.
Pariskunta kaipaa kovasti lasta, mutta kun sitä odotuksista huolimatta ei ala kuulua, he päätyvät adoptoimaan 1939 syntyneen Anteron. Sodista selvitään ja Vihdin Tervalammen vapaa-ajan asunnosta muodostuu tärkeä paikka. Tenni kertoo vaikuttavasti jouluajoista, jolloin kaiken puutteen keskellä vanhemmat koettavat järjestää iloja ja yllätyksiä lapsille. Myös ruokaan panostetaan.
Toivo lähtee hoidattamaan itseään Kööpenhaminaan kylpylään keväällä 1957. Lähtiessään hän toivottaa koulun loputtua sinne tervetulleeksi. Mutta sitä päivää ei koskaan tule, vaan tulee suurlähetystöstä soitto: Toivo-isä on kuollut. Riitta-tytön elämässä on vuoden jakso pelkkää sumua. On opeteltava aivan uusi elämänvaihe.
Romaani jää hyvällä tavalla avoimeksi mutta kattaa Toivo Pekkasen elämänkaaren sujuvalla tavalla. Teos on huolella kirjoitettu sekä tarkoin dokumentoitu ja tarjoaa lukijalle ikkunan yhteen kirjallisuutemme vahvaan persoonaan.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
