
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Solar Films: Risto Räppääjä ja villi kone. 76 min. Ensi-ilta 17.2.2023. S.
Ohjaus Maria Sid, käsikirjoitus Sinikka Nopola, Tiina Nopola, Emma Nopola ja Rimbo Salomaa, kuvaus Jari Mutikainen, äänisuunnittelu Olli Pärnänen, leikkaus Toni Tikkanen ja Joel Olander.
Rooleissa Otso Törmälä, Meri Lahikainen, Minka Kuustonen, Ylermi Rajamaa, Jenni Kokander.
Tunnustan heti alkuun, että odotukset Risto Räppääjä ja villi kone -elokuvaa kohtaan olivat korkealla laadukkaan lastenkirjan vuoksi. Perheessäni on luettu suosittuja Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -kirjoja sekä keskusteltu syvällisemmästä sisällöstä, joka niistä usein löytyy. Aiempia Risto Räppääjä -leffoja on katsottu myös eri tavoilla. Villi kone on ilmestynyt kirjana jo vuonna 2006, mutta aihe on lapsiperheissä ja parisuhteissakin keskustelua herättävä edelleen. Se oli lapsen kanssa lukuvuorossa hiljattain, eli tarina kääntein oli itselläni hyvässä muistissa.
Leffan alkukohtaus, jossa yhdistyvät näyttelijäntyö, musiikki ja tanssi, on nimihenkilöä esittävän Otso Törmälän ensiesiintyminen elokuvanäyttelijänä. Laulun sanoitus alleviivaa tarinan alun, mutta erityisen onnistunut on tanssin osuus, ja niin ovat muutkin tanssia eri tavoin hyödyntävät elokuvan kohtaukset. Koreografi on tanssija ja sirkustaiteilija Saku Mäkelä. Yllätys onkin, jos hänen osaamistaan ei nähdä tulevaisuudessa enemmänkin elokuvissa osana poikkitaiteellista kokonaisuutta.
Kirjasarjasta tuttua Nelli Perhosta näyttelee tarinassa Törmälän tavoin ensi kertaa mukana oleva Meri Lahikainen. Risto ja Nelli ovat kiinnostuksen kohteiltaan edellisistä tarinoista kasvaneet erilleen, ja katsoja näkee samassa hetkessä ensimmäiset konfliktin aiheet heidän ystävyydessään, ja niinpä niistäkin pitää selvitä. Filmissä esiintyy lisäksi nosteessa olevia suosittuja näyttelijöitä, joista yksi on Putouksessa parhaillaan mukana oleva pohjoiset juuret omaava Aku ”Harri Mainos-Harri Moilanen” Sipola. Hämmentävää on, että aikuisten ammattiosaajien kuten myös pääosissa olevien Minka Kuustosen ja Ylermi Rajamaan suoritukset jäävät elokuvassa esiintyvien lasten varjoon.
Tarinaa kuljetetaan eteenpäin vuoroin dialogin ja välillä musiikin sekä tanssin avulla. Tämä vaihtelu jättää kirjassa olevia merkityksiä vähemmälle huomiolle eikä sitä välttämättä edes täysin osaa irrottaa osaksi, joissakin kohtauksissa nämä ilmiöt ovat vahvasti alleviivattuja. Henkilökohtainen suosikkihahmoni Ville Pyryn mummo on oikaistu kohtauksineen karusti pois, vaikka siinäkin koukussa olisi ollut mielenkiintoista nähdä dramaturgiset ja ohjaukselliset ratkaisut valkokankaalla. Lasten heittäytyminen tanssikohtauksiin on ilahduttavaa, ja toivoisinkin näkeväni enemmän tanssia osana elokuvakerrontaa, jos sillä saadaan vaikuttavuutta vaativassa lastenelokuva-genressäkin.
Risto Räpppääjä -elokuvien kuvakerronnassa ovat värisävyt yleensä vahvasti esillä, eikä tuoreinkaan tapaus tee tähän poikkeusta: Riston huppari on osa tutusta väripaletista ja hiukset punaiset. Muutkin hahmot ovat tuttuja jo aiemmista tarinoista, mutta heidän kohdallaan elokuva ei tuo syvyyttä lisää, mikä on harmi aikuiskatsojan kannalta.
Lapsikatsoja varmaankin kiinnittää enemmän huomiota lapsitähtiin ja aikuinen samassa elämänkaaressa oleviin viihteen tekijöihin. Elokuva on kaunis, kun taas kirja on mielestäni monisävyisempi. Loppu tehdään makuuni liian nopeassa rytmissä, ja sen ratkaisu myös tuntuu päälleliimatulta eikä valitettavasti jätä katsojan omalle pohdinnalle tilaa. Muutama minuutti lisää olisi voinut syventää kokemusta, eikä elokuva olisi tullut lapsillekaan liian pitkäksi.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.