Terhi Törmälehto: Taavi. 298 s. Otava 2021.
”Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin, / Jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin. / Tiens’ aina kulki kunniaan, / iloisin mielin kärsi vaan”. Nämä Runebergin ”Sotilaspoika”-laulun sanat tulvahtivat mieleeni lukiessani kainuulaislähtöisen Terhi Törmälehdon toista romaania Taavi, sillä hänen isoisänsä Taavi Törmälehto karkasi talvisodan syttyessä 17-vuotiaana vapaaehtoisena rintamalle. Törmälehdon teos on romaani, historiallinen ja dokumentaarinen, paljastava ja lyyrinen. Se on rehellisen avoin tilitys myös pitkistä menneisyyden vaietuista varjoista.
Taavi käy talvisodan kunniakkaasti. Ruusa-äiti kaipaa ja suree poikaansa. Kun vielä ei olisi tarvinnut lähteä ja lähti kuitenkin. Välirauhan aika. Sota tulee jatkumaan. Ajatus ei anna rauhaa Ruusalle, joka odottaa poikaansa kotiin. Puolitoista vuotta on kulunut Taavin lähdöstä ja jatkosota on alkanut. Talvisodan legendaarinen osasto Hiipijä on palannut. Taavi on taistelija, toiminnan mies. Sota on hänen kotinsa ja kutsumuksensa. Vain se tulee määrittämään hänen loppuelämänsä.
Romaanissa eletään myös toista tasoa, heinäkuuta 1967 Göteborgissa, missä Taavi on levyseppähitsarina telakalla. Hän hitsaa liitoksia laivoihin eri puolille maailmaa. Hän on ylpeä liitoksista; millaisia myrskyjä niiden onkaan kestettävä. Ne ovat kuva hänen sisimmästään ja ajattelustaan. Hän on särmikäs, äkkipikainenkin.
Taavi on 19-vuotiaana sankari, Mannerheim-ristillä silattu. Hän suojasi konepistoolilla haavoittuneiden evakuointia ja valtasi yksin vihollisen pst-tykin. Lähes samaan syssyyn hän myös tuhosi useita vihollispesäkkeitä. Terhi Törmälehto ei kyseenalaista isoisänsä sankaruutta, mutta hän kyselee sodan etiikan perusteita, joissa pahuus ja pyhyys muodostavat liiton. Vihollinenkin on ihminen, tunteva ja kokeva, mutta sellaista ei sanota ääneen. Ruusa-äiti rukoilee myös heidän puolestaan.
On myös kolme vuotta nuorempi Veikko-veli. Hän piirtää taidokkaita lintukuvia ja ajattelee Taavia sodassa. Marraskuussa 1943, pelko sydämessä Ruusa-äiti lähettää toisenkin poikansa sotaan. Ei hän ajattele sankaruutta vaan sodan mielettömyyttä, että se pian loppuisi. Ei hän tahtoisi olla juhlitun sotasankarin äiti, maan hiljainen vain.
Veikosta ei tule sankaria. Alokasleirillä häntä kiusataan Taavin saavutusten vuoksi: ”Ne kysyivät, aionko olla sankari. En edes tiedä, miten sitä oltaisiin.” Veikko kuolee, mutta häntä ei lasketa sankarihautaan. Kuolinsyy jää epäselväksi. Alkoholimyrkytys? Itsemurha?
Taavin varjo on ruotsalaismiehen puukotus Göteborgissa. Törmälehto kirjoittaa: ”Kun tappaa ruotsalaisen kadulla, seuraa suuri hiljaisuus. Tänä iltana pappi ei jaa ehtoollista, komentaja kehuja, runoilija lohtua. Ei täällä ole pappia. Ei komentajaa, ei runoilijaa. Tänä iltana Taavi et kirjoita päiväkirjaa, et kirjettä.” Tämän asian kanssa Taavi on yksin elämänsä loppuun saakka. Siitä ei kerrota kirjoissa eikä kysellä haastatteluissa. Vain Taavi yksin kantaa sen taakan. Vaienneena, raskain mielin.
Tämä on romaani sodasta, mutta ei sotaromaani. Tämä on ihmisen mielen tilitys siitä, mitä sota on nähtynä niin sotilaan kuin äidinkin silmin. Tämä on romaani veljeksistä, joista toisesta tuli sankari, toisesta ikuisesti unohdettu, vaikka poikosena yhdessä koettiin niin monet mehtuureissut ja muut seikkailut. Terhi Törmälehto kirjoittaa intensiivistä ja runollista tekstiä, vaikka aihe on raskas. Jo tässä vaiheessa Taavia voi sanoa yhdeksi vuoden kirjalliseksi tapaukseksi.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen […]
”Koska vähemmistökielen kirjoitustaito on edelleen harvassa, olen ottanut enemmän vastuuta lehtikirjoitusten tuottamisesta ja niiden kielenhuollosta.” Marja-Liisa Olthuis on yliopistonlehtori ja kirjailija, mutta myös inarinsaamenkielisen Anarâš aavis -lehden toimittaja.
Sigga-Marja Magga pohti duodjin radikaalisuutta talvella 2024 Jouni S. Laitin näyttelyn avajaispuheessaan: ”Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen”.
”Suomi ja Norja eivät ole kunnioittaneet Tenon tilanteessa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka todetaan vuonna 2007 hyväksytyssä YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä julistuksessa.” Saima Visti keskusteli Tenon lohitilanteesta Áslat Holmbergin kanssa.
”Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa”, toteaa Matti A. Kemi Badwoman-ryhmän esityksestä Mopo – uusi kevät.
”En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta?” Eppu Meriö arvioi Puolangan Pessimistien kesän 2025 näytelmän Karvanoppamusikaali.
Toista kertaa syyskuussa 2025 järjestetty Pyhä Sana -festivaali esittelee sanataidetta ja musiikkia sekä keskustelee yhteiskunnallisista teemoista. Pentti Järvelin tutustui tapahtuman antiin.
”Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä.” Matti A. Kemi katseli Palavan maan.
”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. […]
Saamelainen taide on yksi Kaltion 80-vuotisjuhlavuoden teemoista. Tässä numerossa esitellään laajasti 2020-luvun saamelaisia taiteita ja taiteilijoita, jotka toimivat pohjoiskalotin alueella […]
”Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa.” Jenny Kangasvuon arvioima Jossain on valo joka ei sammu saa juuri ensi-iltansa.
Vaikka sitä markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”, Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Matti A. Kemi arvioi leffan.
Katariina Lillqvist has been directing her new animation at Liminka Art School, where her script was also turned into a graphic novel in 2024. Lölä Vlasenko talked to Lillqvist and artist–teacher Tessa Astre about Roma history and creating art.
Lölä Florina Vlasenko sat down with four people of different backrounds to discuss Oulu Theatre’s play Perillä – Destination – الوصول إلى. The article is published in Finnish in print version of Kaltio.
Ján Skaličan stayed in Mustarinda artist residency in March 2025. He ruminates how the experience affected his state of mind. The Finnish translation tof the column is published in the printed Kaltio.
Kirjailija Eeva-Maria al-Khazaali vieraili Ars Kärsämäen avajaisissa. Hän löysi näyttelystä monenlaisia tulkintoja kasvusta.
