Suuren kertomuksen kaivatut säröt

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän. 212 s. WSOY 2021.

Kaikkeus on meidän on Kainuuseen sijoittuva historiallinen romaani. Siinä kuuluu kaikuja sotia edeltävästä poliittisesta tilanteesta, mutta myös niistä ihmiskohtaloista, joiden asiaa ei aikanaan ajettu – naisten ja vähemmistöjen. Politiikka ei kuulunut heille, vaan he olivat päätöksenteon kohteena. Jussi Karjalainen on tyylitellyt kannen sopivaksi teoksen kerronnalliseen aikaan.

Päähenkilö Reetan kapinallinen mieli virkistää ja tekee säröjä suureen, historialliseen kertomukseen kotimaasta. Kerronnallisesti Louhela ei hyssyttele vaan näyttää, että on sitä ennenkin osattu naida, ajatella ja haaveilla. Tilaa ja lupaa haaveille ei vain ole annettu. Vaikka kielletty rakkaus valtaväestöön kuuluvan ja romanin, Reetan ja Tenhon, välillä on tärkeä osa teosta, kehyskertomukseksi nousee Reetan kasvaminen naiseksi.

Louhela käyttää murretta taitavasti. Hän ripottelee murretta kirjakielen sekaan niin, että teksti herää eloon. Muutama epäjohdonmukaisuus murteen käytössä kiinnittää huomion. Se voi johtua omasta tottumattomuudestani Kainuun murteeseen. Nuoren naisen kertojanääni on kirkas, toivottomassakin tilanteessa usein toiveikas. Kerronta soljuu kevyesti ja vaivattomasti eteenpäin. Perusasiat ovat kunnossa. Louhela kertoo Reetan kautta myös teoksen romanihahmojen elämästä ja välttää näin kulttuurisen omimisen sudenkuopan. Teos ei yritäkään liikaa avata romaniväestölle kuuluvaa kokemusta, mutta kykenee silti näyttämään lukijalle myös heitä kohtaan tehtyjä vääryyksiä.

Suomessa kirjoitetaan paljon sisällissodan ja toisen maailmansodan väliin sijoittuvasta ajasta. Tuo aika on vaikuttanut suomalaisiin ylisukupolvisesti, ehkä juuri siksi se kiehtoo yhä. Romaanitaide voi toimia peilinä historiasta nykyisyyteen. Tässä Louhelan teos onnistuu. Se saa kysymään, mikä on toisin nykyään, kun puhutaan luokkaeroista tai naisten ja vähemmistöjen oikeuksista. Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.

Preesensmuotoisen kerronnan katkaisevat välillä unenomaiset osiot lapsuudesta. Ne muistuttavat kaikesta, mikä vaikuttaa minuuden muodostumiseen ja syventävät samalla henkilöhahmoja. Näissä kohtauksissa näkyy lapsen hurja luonto ja uteliaisuus julmuuden edessä.

Lyhyet luvut korostavat teoksen vähäeleisyyttä. Ne tuovat mieleen sarjakuvan välähdyksenomaisen tavan näyttää tai kertoa. Samalla teos on täynnä elämää, verta ja ilmalla täyttyviä keuhkoja.

On ilahduttavaa, ettei Reeta Tenhon tavatessaan ole kliseisen viaton piikatyttö. Hahmot ovat moniulotteisia, ihmisiä. Luontokuvaus on vahvaa ja elinvoimaista. Myös musiikilla on roolinsa tarinassa, teoksen nimestä lähtien.

Teoksessa on erityisen tärkeää naisen kertomus ja naiseuden kokemus. Emännän synnytyskohtaus on valtavan voimakas. Tarvitaan paljon tekstejä synnyttämisestä, abortista ja kuukautisista, jotta niitä ympäröivä häpeä poistuu, vaarallisista kielloista puhumattakaan. Ajatukset kiertyvät lukiessa ihmisen oikeuteen omaan kehoonsa, oikeuteen rakastaa, syödä ja levätä. Samojen asioiden puolesta maailmassa kamppaillaan yhä. Suomessakin.