Routa Company: Harh, varp, parhaillaan! Ensi-ilta 15.1.2021. Kesto noin 30 min.
Koreografia Jouni Järvenpää, koreografin assistentti Heli-Maria Latola. Tanssijat Aino Purhonen ja Jasu Parviainen, musiikki Superlon TMS Juho Hannikainen ja Matias Nieminen, puvustus Soile Savela.
Kajaanilaisen Routa Companyn uusin tanssiteos Harh, varp, parhaillaan! on varsin veikeä kokonaisuus. Se on kahden tanssijan ja yhden lavalla soittavan muusikon yhteinen puolituntinen, josta suurin osa on improvisoitua, niin liike kuin musiikkikin. Toki tanssijat Aino Purhonen ja Jasu Parviainen ovat suunnitelleet tanssiaan koreografi Jouni Järvenpään ohjaamina, ja muusikko Matias Nieminen on luonut teoksen äänimaailmaa yhdessä Juho Hannikaisen kanssa. Kokonaisuus tapahtuu vaaleanpunaisten teippien muodostamassa neliössä, jota koristaa kymmenkunta vaaleanpunaista esinettä, joista ehkä tärkein on pienin, muovinen Dude-nimen saanut dinosaurus.
”Mitään valmista ei ole”, tekijät lupaavat käsiohjelmassaan. ”Kaikki keksitään just nyt.” Hyvä näin. Tammikuun puolessavälissä teos esitettiin parillekymmenelle kutsuvieraalle Generaattorin sisätiloissa. Tammikuun lopussa se siirtyi Kaukametsän amfiteatterin lumisiin maisemiin.
Harh, varp, parhaillaan! on ainakin yhdellä tavalla varsin erikoinen esitys. Ei, ei se ole se improvisointi, eivätkä edes ne pinkit esineet, vaan se, miten loppua kohti kiihtyvä teos onnistuu sitomaan katsojat itseensä. On toki niin, että nykytanssia katsomaan tulevat ovat yleensä valmiita kohtaamaan melkoisia haasteita, mutta nyt katsomossa on jopa taaperoikäisiä, eivätkä he tunnu pitkästyvän esitykseen missään vaiheessa.
Aikuiskatsojalle teos tarjoaa mahdollisuuden miettiä vaaleanpunaista neliötä ja tarkasti sen sisällä pysyviä tanssijoita, jotka keksivät liikettä mutteivät vahingossakaan ylitä heille asetettua pinkkiä rajaa. Esiintyjät toteuttavat itseään vapaasti tilassa, jonka joku on heille määritellyt.
Vapaudellakin on rajansa.
Tanssijat liikkuvat pantomiimista ja minimalistisista koneliikkeistä raisuun vauhtiin. Ehkäpä puhuttelevin jakso on, kun Purhonen ja Parviainen kokeilevat, miten lähelle ihminen voi toista ihmistä päästä. Tanssijoiden jalat ovat kyllä yhtä, mutta iho on pinta, jota ei voi läpäistä.
Matias Nieminen tekee taustalla musiikkia yhdessä tanssijoiden kanssa. Hän luuppaa melodican, sähköbasson ja rummun ääniä ja liittää niihin tanssijoiden huudahtelua. Niin tanssijat kuin Nieminenkin reagoivat toistensa tekemisiin tarkasti ja antavat toisilleen syttöjä yhä uusiin ääniin ja liikkeisiin.
Kun esitys päättyy, en osaa olla hämmästynyt. Sen sijaan mietin, miten yksinkertaisin keinoin Routa tanssi minulle teorian yhdenvärisestä kuplasta, jonka sisällä me itse kukin tunnemme olomme turvalliseksi. Sitä paitsi esitys osoitti, ettei kupla ole mitään sellaista, mitä pitää välttää. Ei turvallisessa olossa ole mitään hävettävää. Pinkit rajat antavat meille luvan kokeilla elämämme ja taitojemme rajoja. Mukavuusalueensa voi ylittää niinkin.
Seuraavaksi Harh, varp, parhaillaan! esitetään Kaukametsän amfiteatterissa 27.1. lumen ja pakkasen keskellä. Siinäpä meille yksi uusi raja koettavaksi.
Näytöksiä Kaukametsän amfiteatterissa vielä 19.2. Ulkoesitysten pakkasraja -15 astetta. Esitykset Generaattorilla (Kauppakatu 36, Kajaani) 13.2. ja 27.2. Lisätiedot Routa Companyn kotisivulta >>
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
