Pentti Järvelin: Kelmukansi. Omakustanne 2022.
Pentti Järvelin nimeää yhdeksän kronologisesti järjesteltyä tarinaansa novellikokoelmaksi. Tekstien omakohtaisuus ja dokumenttimainen muistelo viittaisi ehkä paremminkin vallalla olevaan autobiografiseen asiaproosaan kuin novelleiksi, mutta koska nämä hykerryttävät, esseistiset impressiot kirjailija määrittelee novelleiksi, käsiteltäköön niitä saivartelematta novelleina.
Järvelin kokoaa Kelmukannessa varhaisteini-iän hölmöilynsä aina keski-iän kynnykselle. Miltei poikkeuksetta yksisanaiset otsikot kertovat samalla myös novellin tapahtumavuoden. Vuodesta 1998 lähtien aina vuoteen 2021 nähdään perinteinen kasvutarina pojasta mieheksi perisuomalaisesti nolojen tarinoiden kautta. Teoskin on omistettu nasevasti ”Häpeälle”.
Nuoruuden kömpelö epävarmuus ja häpeän tunneskaala saa hersyviä muotoja, kun yritetään saada reklamaation kautta uutta viineriä avausnovellissa ”Nappi (1998)” tai toikkaroidaan työpaikan juhlien jälkeen housut (ja hiukan muutkin paikat) virtsaan tuhriutuneena kotiin novellissa ”Formulasänky (2008)”. ”No, it can’t be that simple” on vinksahtanut ja tavallaan epäonnistunut, hätääntynyt pilasoittojen konsertto natsien apupuhelimeen.
Järvelin osaa kertoa tapahtumansa ilakoiden, muttei tunnu sortuvan liioitteluun tai ylivilkkaaseen jälkiselittelyyn tapahtumien kulusta. Dokumentaatiot kuulostavat juuri siltä, miltä häpeälliset hetket kai sitten tuntuvatkin: hiukan sumuisilta impressioilta, joista jää kuitenkin sellainen lohduttava muisto, että tälle voi jälkikäteen naurahtaa ja että tämä jatkossa ehkä naurattaa muitakin.
Jälkiviisastelun ummehtuneisuuteen tai morkkiksen löyhkään ei tarvitse jämähtää, eikä lukija koe liiemmin myötähäpeääkään, koska kansien väliin tiivistettynä kertomus oivaltavasti kerrottu ja punchline on otsikkoaan myöten hallittua.
Loppua kohden sekoilu seestyy ja tarinoista tulee ikääntyneen ihmisen huomioita omaperäisesti kiitävässä elämässä. Kiitoksensa ansaitsevat viimeisten joukkossa olevat ”Ristikkonero (2015)” sekä ”Postilaatikko (2021)”. Novellit edustavat kerronnaltaan eniten valtavirtaista suomalaista novellitaidetta rakennevalinnoillaan ja kielikuvin. Ne ovat myös siitä harvinaisia novelleja kokoelmassa, että niiden toiminnan kohde on jokin muu kuin kertojan mielenmaiseman oivallus tai silkka subjektiivinen häpeäntunne. Molempien edellä mainittujen novellien lopetus on hallittu ja novellimaisesti aidosti yllättävä, jopa sentimentaalinen räjähdys pimeässä universumissaan.
”Ristikkonerossa” hyrymäinen metamorfoosi mitättömästä valtaiseksi ja takaisin pienen pieneksi onnistuu mitä pöljistyttävin keinoin. Siinä jäytää myös juhaseppälämäinen groteski pöhköys toteuttaa itseään jonain toisena; mennä kuukausien ajan vieraaseen baarimiljööseen täyttämään joka toinen viikko lunttilapun voimin hankalinta ristisanatehtävää raksakamppeissa.
Järvelinin mielikuvituksellisuus moikkailla tylsistyneenä taksikuskeja ja eläytyä muiden elämään on tärähtänyttä, sympaattista ja huvittavaa, mutta toisaalta kekseliästä kikkailua pitää elämä sisällöltään mielekkäänä. Elämän piehtarointi kummallisine päähänpistoineen hämmentää lukijansa. Järvelinin kerrontatapa on rentoa mutta tehokkaasti eteenpäin menevää. Enpä äkkiseltään muista, milloin olisin spontaanisti nauranut niin monelle kohellukselle ääneen.
Järvelin on tullut aiemmin tunnetuksi anarkistis-zinettimäisen, rullalautailuun keskittyneen Hai Jump -julkaisun pohjalta. Hänet tunnetaan myös Tokion olympialaisista Ylen rullalautailun kommentaattorina. Aiempi puoliammattimainen toimittajuus kuultaa tehokkaasta kielenkäytöstä, jossa adjektiiveja käytetään harvakseltaan, mutta keitaittein tavoin ilmestyvät kielikuvat antavat teksteille ilkikurista sävyä.
Järvelinin soisi jatkavan tarinointiaan muuallakin kuin sosiaalisen median eräällä profiililla. Taidokkaista ja tasokkaista lyhytproosan tai saati novellitaiteen tekijöistä on pulaa. Lainaankin loppuun nimikkonovellia: ”Siinä, kuten ei monissa muissakaan inside-jutuissa, ollut mitään tajuttavaa. Kelmukansi oli viittaus hetkeen, jonka jaoimme ja josta emme osanneet muutoin puhua.”
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
