Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Kajaanin kaupunginteatteri: Näin sopii unohtaa.
Ensi-ilta Seminaarin näyttämöllä 26.2.2021.
Runot Eeva-Liisa Manner, ohjaus Helka-Maria Kinnunen.
Näyttämöllä Antti Hovilainen, Maija Pihlajaoja, Teija töyry, Juho Hannikainen (kapellimestari, kosketinsoittimet, kellopeli, puhaltimet ja mandoliini) ja Sinikka Isoniemi (muusikko, viola da gamba).
Musiikki Anna-Mari Kähärä ja Juho Hannikainen, valosuunnittelu Henri Pyy, äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi, lavastus- ja pukusuunnittelu Tiina Siltala, kampaukset ja maskeeraus Kati Seppänen, videotraileri ja käsiohjelman kuva Topi Lindh.
Mikä ilta! Mikä keventävä hetki keskellä yhä pahenevia koronauutisia!
Helka-Maria Kinnusen ohjaama, sävelin ja sanoin soiva esitys Näin sopii unohtaa Eeva-Liisa Mannerin runoista on kuin tehty tähän aikaan, tähän koronan runtelemaan, Runoviikonkin syöneeseen eristyksen aikaan. Kun Manner kirjoittaa, kuinka näin sopii unohtaa, hän puhuu tuskasta ja monesta muusta unohtamisen arvoisesta, ja kun Kajaanin kaupunginteatteri sanoo samaa kahdellekymmenelle onnelliselle ensi-ilta-ihmiselle, vuosikymmenet siitä välistä on pyyhitty pois.
Me olemme kuitenkin matkalla kohti kevättä, kohti tuttua järveä, josta hirven kuvajainen katsoo aiheuttajaansa kuin hullua, jossa puut heräävät, ja pilvet. Me voitamme, sillä maailma on lopultakin hyvä ja kaunis, vaikka Näin sopii unohtaa kertoo meille myös muusta.
Manner on Kinnuselle erityisen läheinen runoilija. Tätä ennen hän on ohjannut Manneria radioon, joten kun Kajaanissa alettiin pohtia, miten juhlistaa Mannerin satavuotisjuhlaa, oli selvä, että esittämällä tämän tekstejä. Alussa puheissa pyörivät jotkut Mannerin näytelmät, mutta sitten valot tähänkin esitykseen suunnitellut Henri Pyy ratkaisi asian erinomaisella tavalla: kun kerran kyse on runoilijasta, tehdään sitten runoja. Ja niitä tehtiin, mutta koska Mannerin runot ovat itsessään kuin musiikkia, oli selvää, että osa runoista esitettäisiin Anna-Mari Kähärän ja Juho Hannikaisen säveltäminä lauluina.
Laulut olivat siksikin mainio valinta, ettei kukaan lavalle nousevista näyttelijöistä, Antti Hovilainen, Maija Pihlajaoja tai Teija Töyry, ole tavattoman kokenut runojen tulkitsija. Sävel antaa runoon uutta sisältöä ja tarkkuutta, alleviivaa, korostaa ja tehostaa, pienentää, suurentaa ja työntyy suoraan kuulijan sydämeen.
Esityksen runot ovat peräisin teoksesta Kirkas, hämärä, kirkas: Kootut runot (Tammi, 1999). Ehkäpä juuri siksi suurin yllätys oli se, miten tunnin matka Mannerin maailmaan taikoi eteen myös runoilijan elämänkaaren lapsuudesta ja sen peloista ja unelmista ja veijarienosta aikuisuuteen ja sen toivoon ja pettymyksiin. Erityisen kiinnostavaksi kokonaisuuden tekee se, että siinä, missä Suomen ensimmäistä modernistia kiitetään huikaisevista luontosuhdetta kuvaavista runoista, kuten käsiohjelmassakin korostetaan, esille nouseekin valloittava sanoilla leikkijä, joka osaa kuvata niin lähijärvensä vuodenajat kuin heittäytyä kamalien ja niin vietävän riehakkaiden ja kaiken nähneiden kissojen vietäväksi.
Ihastuttavasti laulavan Maija Pihlajaojan tulkittaviksi tulevat Mannerin luontokokemukset, kun Töyry puolestaan pääsee revittelemään maailmaa aikuisen kissanaisen silmin nähtynä. Hovilainen viisikymmentäluvun veryttelypuvun takissaan tukee Pihlajaojaa ja Töyryä tukevasti säestäen.
Manner-iltaan mahtuu paljon musiikkia. Anna-Mari Kähärä on ehtinyt levyttääkin säveltämiään Mannerin runoja, joista tässä esityksessä on mukana puolenkymmentä; mutta se, miten Juho Hannikainen pääsee esittelemään omia muusikontaitojaan, on lievästi sanottuna vakuuttavaa. Hannikaisen sopraanosaksofi soi juuri niin kuin sen pitää runolauluissa soidakin, ja miehen oma sävellys ”Kissa katsoi keskiyöllä” nousee pyykkilauta- ja lusikkakomppeineen ja viola da gambaa muissa biiseissä soittavan Sinikka Isoniemen bassokitaran voimin sellaiseen menoon, että oksat pois. Jo se, miten Töyry ryömii lavan alta lavalle laulamaan kertoo kaiken kissoista. Aita, jonka päälle nousta, puuttuu, mutta sitä ei nyt tarvita.
Jos jostakin, niin esitys kertoo siitä, miten syvästi esityksen tekijät, etenkin sen näyttelijäkolmikko, on Manneriin paneutunut. Tiina Siltalan lavastus on juuri sopivan viitteellinen, ja näyttelijöiden käsissään pyörittämät peilinpalat kertovat siitä, miten vaikeaa on yhdistää oma polku toisten polkuihin, mutta myös siitä, miten merkillinen ja kaunis kuva syntyy, kun valonsäteet kulkevat ihmisestä toiseen.
Me täällä Kainuussa olemme siinä onnellisessa tilanteessa, että teatteri pystyy jatkamaan esityksiään kahdellekymmenelle katsojalle. Manner-illan lipuista kannattaa ehdottomasti kilpailla.
Tarkista esitysajat Kajaanin kaupunginteatterin esityskalenterista >>
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.