
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta – Ruotsi ja Suomi 1521–1809. 552 s. SKS 2020.
Ruotsilla ja Suomella oli yhteistä historiaa noin 700 vuotta. Petri Karonen antaa 550-sivuisessa järkäleessään perusteellisen syynin vuosista 1521–1809. Ajanjakso pohjaa siihen, että Ruotsista alkoi kehkeytyä valtio Kustaa Vaasan (1496–1560) valtaan tulosta vuonna 1521, ja maiden kimppakyyti päättyi, kun Venäjä liitti Suomen itseensä autonomisena maana 1809.
Kirja vyöryttää faktoja mahtavana kyminä. Tosiasiat Karonen todistaa massiivisella lähdeaineistolla, jonka perustalta hänen johtopäätöksensä nousee. Kirjallisuusluettelo käsittää 40 sivua, lähdeviitteitä on tiheällä präntillä painettuna yli 30 sivua. Tyrmäävän vakuuttavaa.
Vanha kunnon Leopold von Ranke (1795–1886) vaati historioitsijaa kirjoittamaan menneestä ”niin kuin oli todella ollut”. Myös Karonen jättää paljossa arvottamisen lukijan päänsäryksi. Tämä positivismi tuo teokseen paikoin luettelomaisen sävyn, on kuin Proustia lukisi. Makuasiaksi jää, mitä siitä nostaa esiin, koska kuitenkin joutuu tyytymään pintaraapaisuun. Emme ole tekemisissä minkään populaarin ”Jokamiehen Suomen” historian kanssa.
Uskonpuhdistus antoi korkeimman siunaaman tahtipuikon Kustaa Vaasan karvaiseen kouraan. Hän saattoi käyttää Lutherin teokraattista oppia valtansa viagrana. Lutheruksen mukaan maallinen valta tulee Jumalalta ja sitä vastaan pullikoiminen merkitsee kuolemansyntiä. Tämä jeesustelu ei estänyt K. Vaasaa varastamasta kirkon kalleuksia miltei viimeistä hopealusikkaa myöten valtion kirstuun.
Suomalaiset aatelismiehetkin oppivat vikkelästi koodin, jolla päänuppi säilyi hartioilla ja vallan kammarit avasivat ovensa: ”On vain yksi Jumala ja yksi kuningas.” Tämä teologinen taikina kovettui sementiksi, jonka paadella Ruotsin valtapamput sittemmin kukkoilivat. Etenkin talonpoikiin kyseinen taivasfilosofia meni täydestä. He paljastivat nöyrinä päänsä. Voi uskoa, että vielä autonomian aikanakin sen hengessä katajainen kansa jyrsi petäjäistä leipää, Saarijärven Paavo ja Sven Dufva antoivat uskossa pöhköinä uhrinsa.
Karonen toteaa Kustaa Vaasan olleen ahne ja häikäilemätön. Vallanhimoon ja sen käyttöön liittyy freudilaisuuden valossa kevyt perversion löyhkä, mutta ilman sitä meiltä puuttuisivat arvojohtajat, jollainen Vaasan Kustukin aikanansa oli. Vieläpä niin kovaa kaliiperia, että parisataa vuotta myöhemmin toinen faustinen putkiaivo Pietari Suuri pani töpinäksi Venäjällä apinoimalla uudistustensa linjat Ruotsista.
Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada. G. H. von Wright puhui inkommensurabiliteetin käsitteestä, jolla tarkoitti vaikeuttamme ymmärtää esimerkiksi antiikin kulttuuria ilman ajan tuomia tulkintaongelmia. Samaa vaikeutta tihkuu esimerkiksi Karosen mainitsemasta kuriositeetista, jossa Vaasa-suvun vesoja suunniteltiin istutettaviksi Venäjän keisarin tuolille. Lukijan hermeneuttiset eväät loppuvat: tulkinnaksi ei riitä, että Vaasa-klaanin perillisillä oli mahtava itsetunto.
Valtakunnanjohtajien mielenterveysongelmia pidetään akateemisessa historioinnissa väärinä selityskategorioina, mutta ajoittain Ruotsi säntäili kuin Kalevalan Kullervo, näki kauhut kaikkialla. Kuninkaat tuumivat, että hyökkäys oli paras puolustus. Karonen muotoilee ilmiön sivistyneesti niin, että ”ulkopoliittinen kulttuuri oli vasta rakentumassa esimerkiksi 1500-luvulla.”
Karonen vain vihjaa herrasmiesmäisesti, että sinikeltaisten sotainnon taustalla voi piillä myös monarkkien ”omapäisyys ja ailahteleva mielenlaatu”. Kruunupäillä oli viimekätinen valta komentaa tykinruoka ruutia haistelemaan eli sotakone suur-Ruotsin tekoon. Lukijana otan vapauden luulla, että esimerkiksi Kaarle XII oli puberteettiasteelle jäänyt kahjo. Jo kunkun sotaliikkeet olivat niin mahtavia, ettei edes A. Hitler olisi moisiin rohjennut. Kaarlen Stalingradiksi osittautui Pultava 1709, jossa viisikymmentätuhatta ”ryssää” näytti sotahullulle kaapinpaikan. Ruotsin suurvalta oli kaputt.
Nuijasota löi ennätykset Euroopan mitassakin sisällissodaksi kutsuttuna teuraspenkkinä. Tässä mittelössä vapaaherra Klaus Fleming teki mannerheimit ennen vuotta 1918. Karonen esittää arvionsa, miksi talonpojat kävivät ”rutinoituneita ammattitappajia” vastaan. Silti Ruotsi eli suhteellisessa sisäisessä rauhassa koko tarkastellun periodin ajan 1521–1809. Valtio oli hegeliläisittäin viisastellen talonpojan paras ystävä, ei Nietzschen kaikista hirviöistä hirvein.
Kirja palkitsee lukijansa muutamalla faktalaatikolla, näi esimerkiksi Nuijasodasta puheenollen. Näitä virvoittavia keitaita olisi oppineemme voinut viljellä runsaamminkin.
Teoksesta nousee esiin muita mittavampi valtioälykkö Axel Oxenstierna (1583–1654). Hän toimi yli 40 vuotta isona herrana Ruotsissa. Kun soturikuningas Kustaa II Aadolf astui remmiin 17-vuotiaana, Oxenstierna 28-vuotiaana johti maata.
Karonen otaksuu Oxenstiernan olleen ”kenties Ruotsin ja Suomen yhteisen historian tärkein valtiomies”, ikinä. Valtakunnankanslerina hän suunnitteli asioita pitkällä tähtäyksellä rationaalisesti. Suomen nykyinenkin hallintojärjestelmä kätkee itseensä Oxenstiernan oivallisuuksia. Pääministerin asemassa hän pyrki sovittelevaan Venäjä-politiikkaan, ja rauha idän kanssa säilyikin liki koko 1600-luvun. Päävihollisena nähtiin Tanska.
Teoksen loppuluku on pedagogisesti onnistunut. Se antaa Karosen laajan oppineisuuden kärryiltä pudonneelle lukijapoloiselle astinlaudan hypätä jonkinlaiseen ymmärrykseen. Rikkaan asiahakemiston avulla teos toimii mainiona tietokirjana, jossa oleelliset asiat on kontekstoitu takuulla asiantuntevasti.
Karonen tekee eräänlaiset mattiklinget. Kun bvannoo, ettei Venäjä sortanut Suomea autonomian autuuden aikana, Karonen rykäisee samat yhteisistä vuosisadoistamme Ruotsin kanssa. Tämä aika siviloi meidät eurooppalaisiksi. Voi vain kuvitella, mikä henkinen sikolätti Suomesta olisi tullut, jos olisimme joutuneet Venäjä-kimppaan ennen 1800-lukua.
Ei ole historioitsijan vika, että sivistynyt Eurooppa on suuri sotilashautausmaa. Mutta Ruotsin kruunupäiden ilmeinen sotahulluus pakottaa siteeraamaan Bertolt Brechtin säkeitä, joissa irvistellään historian muusalle Kleiolle: ”Joka kymmenes vuosi suurmies. Kuka maksoi viulut?”
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]