Saamelaisten jäänteet ja kirkon rooli

Inarin kirkkoneuvoston kokouksessa vuonna 1994 saamelainen valtuutettu Jouni-Ilmari Jomppanen teki mielenkiintoisen ehdotuksen: “viime aikoina on puhuttu julkisuudessa pääkalloista, jotka on 30-luvulla opetusministeriön päätöksellä otettu Inarijärven hautausmaasaaresta tutkimuskäyttöön. Seurakunnan tulisi tehdä opetusministeriölle esitys, että kallot palautettaisiin Inariin niin, että ne voitaisiin saada arvokkaasti takaisin hautausmaasaareen.” Esitys johti nopeisiin toimiin. Jo seuraavana vuonna Inarin hautuumaasaaressa järjestettiin kirkollinen seremonia, jossa joukko saamelaisten pääkallojen ja muiden luiden osia haudattiin kirkollisen maahan kätkemisen kaavalla. Tilaisuuden toimitti piispa Olavi Rimpiläinen yhdessä Lapin lääninrovasti ja Inarin kirkkoherra Jouko Lepistön kanssa.

Vuonna 2012 Rimpiläisen seuraaja, piispa Samuel Salmi (Oulun hiippakunnan piispana 2000–2018) viittasi samoihin vuosikymmenten takaisiin kaivauksiin. Inarissa pidetyn Saamelaiset kirkossa -seminaarin päätöspuheenvuorossaan hän totesi: “On aika sanoa, että me kirkkona olemme tehneet väärin. Emme voi eritellä kaikkia ihmiselämän kirjoon liittyviä asioita. Jotkut teemat voimme nostaa pöydälle. Silloin ajattelen 1930[-luvun] aikoja, jolloin yhteiskunnassamme vieraan ideologian kannustamina olimme valmiita alistamaan saamenkansaa ja viemään eteenpäin etnisiä tutkimuksia, jotka ovat olleet nöyryyttäviä, alentavia. Tunnen häpeää niistä ajoista ja niistä vaiheista. Tahdon sanoutua niistä irti ja tahdon pyytää noita rikkomuksia anteeksi tämän viran haltijana.”1

Salmen anteeksipyyntö saamelaisille uutisoitiin laajasti suomalaisessa mediassa. Sanomalehti Kaleva haastatteli Saamelaiskäräjien puheenjohtajana toiminutta Klemetti Näkkäläjärveä.2 Uutisessa kerrotaan, että “vaikka Salmen anteeksipyyntö oli Näkkäläjärvestä paikallaan, hän ei kuitenkaan pidä kirkon roolia merkittävänä saamelaisten vainajien luiden esiin nostamisessa. Hänen tietojensa mukaan se oli lähinnä tiedeyhteisöjen toimintaa.”3 Samoinhan Jomppanen omassa aloitteessaan mainitsi vain opetusministeriön, ei kirkon roolia.

Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin pöytäkirjojen tarkastelu Kansallisarkistossa luo kuitenkin selkeän kuvan siitä, miten kirkko omalta osaltaan teki mahdolliseksi saamelaisten vainajien luiden esiin nostamisen. Pyynnön hautojen kaivamiseen esitti opetusministeriö, mutta tarkastelen kirjoituksessani tuomiokapitulin ja sitä kautta kirkon roolia saamelaisten hautojen kaivamisessa. Samalla on syytä tarkastella myös Inarin kirkkoherra Tuomo Itkosen4 osuutta tapahtumiin. Hänen muistelmateoksensa Pippinä ja pappina (1970) teksti näyttäisi olevan ristiriidassa asiakirjojen antaman kuvan kanssa.

Kirjeitä kapituliin

Tuomo Itkonen kertoo muistelmissaan: “Kesällä 1934 Inariin saapui professori Lassilan johtama retkikunta, johon hänen lisäkseen kuului lääket. kand. Esko Näätänen, tri Roschier, yliopp. Iisko Lassila ym. Lisäksi tri Paavo Ravila oli kielimiehenä liittynyt retkikuntaan. Kaivauksia suoritettiin vain Inarin vanhimmassa hautasaaressa ja saaliiksi saadut 70 lappalaisluurankoa pakattiin paperipusseihin ja vietiin Helsinkiin. Anatomisessa laitoksessa ne muodostavat ainutlaatuisen ja todella kallisarvoisen kokoelman. Retkikunta arvioi lappalaiskallon hinnan maailman markkinoilla 10 000 markaksi, koko luurangon ehkä 7 kertaa korkeammaksi.”5

Retkikuntaa koskeva kirjeenvaihto Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin päin alkoi tammikuussa 1934, kun opetusministeriö teki hautojen kaivauksiin liittyvän lupapyynnön.6 Kapituli näyttää pyytäneen ottamaan ensin yhteyttä paikalliseen kirkkoherraan. Itkonen kuvaa, että “tuomiorovasti Mannermaan neuvosta ministeriön kansliapäällikkö Y. Loimaranta7 pyysi kirjeellään 29.1.1934 asian arkaluontoisuuteen nähden minun yksityistä suostumustani, kuitenkin niin, että jos pitäisin välttämättömänä, voisin kuulla asiassa kirkkoneuvoston mielipidettä”.8 Asiaa pidettiin siis tulenarkana, ja vaikka Itkonen on sitä mieltä, että hänellä paikallisena kirkkoherrana ei ollut minkäänlaista vaikutusta sen enempää kaivausluvan epäämiseen kuin hyväksymiseenkään, hän viittaa “yksityisellä suostumuksella” tietynlaiseen moraaliseen lupaan, jota häneltä pyydettiin.

Muiden kirkollisten viranomaisten tapaan Itkonen oli varma, että asiaa ei olisi mahdollista hoitaa salassa seurakuntalaisilta ja saamelaisilta. Hän kuitenkin eväsi paikallisilta päätöksenteon mahdollisuuden, kun hän ei “pitänyt välttämättömänä” ehdotuksen käsittelyä kirkkoneuvoston kokouksessa. Itkonen kirjoittaa kirjassaan, että “tämä pahennus olisi kaukana ja korkealla olevan Esivallan varmaankin huokeampi kantaa kuin minun täällä lähellä.”9 Itkonen tiesi kirkkoneuvoston kannan hautojen kaivamiseen ja huolehti myös omasta asemastaan Inarin kirkkoherrana. Tuomiokapitulin vastauksen mukaan Itkonen kantoi myös huolta mahdollisista levottomuuksista, mitä hautojen kaivaminen saattaa aiheuttaa.

Tuomiokapitulin kollegion asessorina toiminut O. K. Heliövaara10 välitti maaliskuussa 1934 opetusministeriölle Itkosen kannan, jonka mukaan hän “ei katsonut olevan syytä tässä vaiheessa esittää asiaa kirkkoneuvostolle.” Heliövaara viittaa Itkoseen myös kertoessaan, että “vanhempi hautaussaari on rauhoitettu muinaismuisto. Pienemmässä mittakaavassa voisi kaivauksia huomaamattomasti toimittaa vain uudemman hautaussaaren kaakkoiskulmassa, jossa vesi syövyttää rantatörmää. Laajemmassa määrässä toimitetut kaivaukset eivät voi olla huomiota herättämättä. Minkä asenteen, eritoten lappalaisväestö, kaivauksiin nähden ottaisivat, ei khra Itkonen voi varmuudella sanoa.”11

Arkaluonteisuus oli vahvasti mukana myös tuomiokapitulissa käydyissä keskusteluissa. Heliövaaran vastauksesta opetusministeriölle käy nimittäin ilmi se, ettei hän pohtinut asiaa yksinään. “Olen myös neuvotellut asiasta piispa Koskimiehen ja useiden tkplin jäsenten kanssa. Heillä ei periaatteessa ole huomauttamista kaivauksien toimeenpanoa vastaan, kun siinä vain noudatetaan tarpeellista pieteettiä. Ellei kaivauksien katsota loukkaavan Inarin SK:n omistusoikeutta hautasaariin ja edellyttäen, että kaivauksien jäljet huolellisesti tasoitetaan, ei allekirjoittaneellakaan ole huomauttamista kaivauksien toimeenpanoa vastaan määrätyissä rajoissa.”12

Tarpeellisella pieteetillä näytettäneen viittavan siihen, että kaivaukset tulisi suorittaa siten, ettei niistä tulisi kovin näkyvä asia. Heliövaara neuvoo opetusministeriötä, kuinka kaivaukset olisi hyvä suorittaa. “Huomaamattomasti ei kaivauksia missään tapauksessa voi suorittaa, sillä usein kuljetaan veneillä hautaussaarten ohi. Mielestäni olisi varovaisinta rajoittua kaivausten suorittamisessa nytkin pääasiassa vanhaan hautaussaareen. Sinne haudatuista lienee suurin osa lappalaisia. Mitään hautojen muistomerkkejä ei siellä liioin ole. Tuskinpa kukaan elossa olevista voi varmuudella osoittaa siellä omaistensa leposijan. Keskempi hautaussaari on vielä ollut käytännässä noin 25 v. sitten [joten] on siellä runsaasti hautamerkkejä! Sinne haudatuista muodostaa suomalaisväestö melkoisen osan. Korkeintaan voisi siellä kaivauksia toimittaa saaren kaakkoisosassa, johon khra Itkonen lausunnossaan on kiinnittänyt huomiota.”13

Mielestäni tieto hautaussaaren hautojen paikoista ja niihin haudatuista henkilöistä lienee tullut kirkkoherra Itkoselta, koska tuomiokapitulilla ei voinut olla tietoa hautausmaiden vainajista ja heidän etnisestä alkuperästään.

Heliövaara viittaa lausunnossaan lisäksi myös kolttasaamelaisten hautoihin: “Tietooni on tullut, että Inarin kunnan lounaisosassa Jankkilan metsätorpan lähellä Pakanajoen varrella on vanha lappalaishautausmaa, johon on haudattu todennäköisesti kolttalappalaisia. Siellä voisi kaivaukset toimittaa aivan huomaamattomasti, sillä hautausmaa sijaitsee erämaassa kaukana asutusryhmistä.”14 Näin asessori Heliövaara kirjoittaa hautojen kaivajille kartan selkeäksi, jotta kaivaukset voidaan mahdollisimman hyvin suorittaa. Viittaus alueen sijainnista kertoo kaivajille, että työrauha on mahdollisesti hyvin taattu. Heliövaaran kirjeessä ei kerrota, mistä hän on tämän tiedon saanut.

Huhtikuussa vuonna 1934 Oulun tuomiokapitulin pöytäkirjaan on kirjattu: “Op.ministeriö vaatii tuomiokapitulin lausuntoa Suomal. Tiedeakatemian Antropol. Toimikunnan anomuksesta, että se oikeutettaisiin toimittamaan Inarinjärven saarissa olevissa hautausmaissa kaivauksia lappalaisten kallojen ja luiden keräämistä varten.”15 Opetusministeriö ei siis katso lähettävänsä Oulun tuomiokapituliin pyyntöä tai kysymystä vaan selkeän vaatimuksen, jonka taustalla oli myös Suomalaisen Tiedeakatemian Antropologinen Toimikunta. Hautojen kaivaminen oli päätetty suorittaa ja tarvittiin enää vain tuomiokapitulin suostumus.

Huomiota kiinnittää, että kesälle suunniteltuihin kaivauksiin vaaditaan tuomiokapitulin kantaa vasta maaliskuussa. Voi kysyä, mitä se kertoo opetusministeriön asenteesta: oliko tuomiokapitulista edes varauduttu saamaan kielteistä päätöstä, ja jos sellainen olisi tullut, miten siihen olisi suhtauduttu? Tuomiokapitulin pöytäkirjan mukaan selvityspyynnöt hankkeeseen oli pyydetty Oulun tuomiokapitulin lisäksi Muinaistieteelliseltä toimikunnalta.16 Tuomiokapituli kirjasi pöytäkirjaansa hautojen kaivuulupia puoltaessaan, että “Petsamon alueella olevista kreikkalaiskatolisista kalmistoista ei Tkpli tahdo mitään lausua, koska ne eivät kuulu sen toimintapiiriin.” Ortodoksisen seurakunnan alueet eivät kuuluneet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätettävissä olevien asioiden alle.

Opetusministeriön ja Oulun tuomiokapitulin väliseen kirjeiden vaihtoon saapui vielä yksi kirje toukokuussa 1934. Sen yläreunaan oli kirjoitettu “Ei lehtiin”. Kirjeessään Opetusministeriö viittaa aiempiin lausuntoihin ja päätöksiin ja kirjoittaa niiden pohjalta suostuvansa “kaivausanomukseen, mikäli se koskee Inarissa sijaitsevia Retsamon, n.s. Vanhaa hautasaarta ja Pakanajoen hautausmaata, kuitenkin ehdolla että Muinaistieteelliselle Toimikunnalle varataan tilaisuus kaivauksista etukäteen sopia Suomalaisen Tiedeakatemian antropologisen toimikunnan kanssa, jotta Muinaistieteellinen Toimikunta voisi valvoa kaivausten aikana huomioonotettavia arkeologisia ja etnografisia näkökohtia.” Kirje päättyy sanoihin “tämän saa Opetusministeriö Tuomiokapitulin tiedoksi ja Inarin kirkkoherran tietoon saatettavaksi täten ilmoittaa.”17 Asia oli varjeltava suurelta yleisöltä ja se tietysti takasi myös kaivuurauhan, kun asiasta eivät paikallislehdet kirjoitelleet.

Kirkon edustajien roolit

Tuomiokapitulin päätöksissä keväällä 1934 kiinnittää huomiota yksimielisyyden lisäksi päättäjien arvovaltaisuus. Tuomiokapitulin kollegioon kuului istuvan piispa J. R. Koskimiehen lisäksi kolme tulevaa piispaa, asessori Heliövaara (Oulun hiippakunnan piispana 1954−1963), tuomiorovasti J. A. Mannermaa (piispana 1936–1943) sekä apujäsen Y. A. Vallinmaa (piispana 1943, kuoli Laanilan partisaani-iskussa samana vuonna). Sihteerinä toimi L. I. Itkonen eli Inarin kirkkoherran isoveli. Lausunnoissaan kukaan tuomiokapitulin jäsenistä ei vastustanut hautojen avaamista, vaan päätökset olivat yksimielisiä. Tuomiokapituli ei kirjannut päätöksiin sanaakaan hautarauhan suojelemisen puolesta.

Inarin kirkkoherra Tuomo Itkosen rooli tilanteessa on monimutkaisempi. Hän kertoo muistelmissaan vastanneensa opetusministeriön pyyntöön yksityisestä luvasta “melko railakkaasti” ja nimittää kaivauksia “hautojen rosvoamiseksi”. Toisaalla hän toimittaa tietoja hyödyllisistä kaivauspaikoista eikä vie asiaa seurakuntansa kirkkoneuvoston käsiteltäväksi. Hän alkaa jopa käydä kauppaa niin tuomiokapitulin kuin opetusministeriönkin kanssa. Kuten hänen laskelmansa luurankojen rahallisesta arvosta kertoo, hän alkaa vaatia kaivausten hyvittämistä todeten, “ettei Inarin seurakunnalla ollut syytä luovuttaa ainuttakaan lappalaisen luunikamaa, ennen kuin oli saatu jonkunlaiset takeet vaatimattomasta kielellä tapahtuvasta opetuksesta, jota annettaisiin Inarin kansakouluissa Inarin lappalaislapsille.”18

Itkonen kertoo kirjassaan hakeneensa tuomiokapitulilta ja opetusministeriöltä avustusta erilaisiin kirjallisiin hankkeisiin. Vuonna 1934 moni hanke alkoi toteutua. Huhtikuussa 1934 hän haki Oulun hiippakunnan “tuomiokapitulin toimenpidettä 450 rakennuspuun saamiseksi rukoushuoneen rakentamiseksi Ivaloon” ja anoi “saman määrän rakennuspuita kirkkotupa-, rippikoulunpito-, ja katekeetanasuntohuoneiston rakentamiseksi Inarin kirkonkylään.”19 Tuomikapituli hyväksyi hänen tekemänsä hakemukset huhtikuussa 1934.20 Heinäkuussa 1934 tuomiokapituli käsitteli Itkosen anomuksen, jossa hän “anoi, että katekeettakouluja varten tarvittavan lapinkielisten aapisten hinta suoritettaisiin katekeettakoulujen avustusvaroista.”21

Itkonen kirjoittaa kirjassaan saamenkielisen aapisensa kehitysvaiheista ja rahoituksen saamisen vaikeudesta. Hänen matkansa Opetusministeriöön oli viimein kuitenkin tuottanut tulosta, ja hän oli saanut aapiselleen rahoituksen ja kustannussopimuksen.22 Itkosen pyynnöt eivät päättyneet vuoteen 1934, vaan kesäkuussa vuonna 1935 hän haki Oulun hiippakunnan tuomiokapitulilta “lapinkielen opetuksen järjestämistä niille, jotka aikovat papiksi Lappiin”.23 Tuomiokapituli päätti lähettää Opetusministeriölle Itkosen hakemuksen ja ilmoittaa puoltavansa Itkosen hakemusta.24

Itkosen muistelmien perusteella hän on joutunut pohtimaan asiaa kovasti, myös eettisestä näkökulmasta. Hän toteaa myös, että “pelko kaivausten aiheuttamasta pahennuksesta osoittautui todellakin aiheelliseksi. Eräs nitsijärveläinen lapinmies Antti Sarre tuli talvella 1934 luokseni yksityisesti ripittäytymään pyytäen Herran ehtoollista: hänen ahdistuksensa oli se, mitä varten ne herrat niitä hautoja kaivoivat – eikö ne ollut siunattu leposijoiksi? Kuinka pahassa pulassa olisinkaan ollut, jos minun olisi täytynyt hänelle tunnustaa itse antaneeni luvan hautojen kaivamiseen.”25 Itkosen mukaan “ei edes Pyhä Ehtoollinen pystynyt kirvoittamaan raskautetun mieltä.”26

Tämäkin Itkosen kuvaus on hämmentävä. Hän mainitsee nimeltä ripittäytyvän henkilön ja kertoo pääkohdat sielunhoitokeskustelusta, joka muuttuu yksityiseksi ehtoollishetkeksi. Itkonen on pappislupauksensa antaneena sitoutunut vaitiololupaukseen, jonka hän tulee rikkoneeksi muistelmissaan. Tapa kirjoittaa nimetyistä ihmisistä ja heidän huolistaan herättää kysymyksen, onko hän jollakin tavoin esineellistänyt seurakuntansa saamelaisväestön kirjoittaessaan heistä. Paikalliset saamelaiset ja heidän reaktionsa erilaisiin asioihin ovat hänelle tavallaan tutkimuskohteita.

Lopuksi

Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin pöytäkirjat vuodelta 1934 kertovat vahvasti siitä, että saamelaisten vainajien luiden nostaminen ei ollut pelkästään tiedeyhteisön toimintaa. Suomen evankelisluterilainen kirkko oli vahvasti mukana tukemassa toimintaa. Arvovaltaa ei puuttunut, sillä kokouksissa oli mukana niin istuva piispa kuin kaksi tulevaakin piispaa. Kirkkoherra Itkoselle postia Opetusministeriöstä lähettänyt kansliapäällikkö Yrjö Loimarantakin valittiin vuotta myöhemmin Viipurin hiippakunnan piispaksi.27

Tuomiokapitulin päätökset ja asiakirjat, kuten myös kirkkoherra Itkosen muistelmateos, antavat myös kuvan siitä, että Inarin kirkkoherra Itkonen on vähintäänkin katsellut läpi sormiensa kaivaustoimintaa. Näyttää siltä, että myöntymällä “moraalisen tukeen” kaivauksille hän on saanut ajetuksi monia itselleen ja seurakunnalleen edullisia hankkeita.

Keskeinen kysymys on, mikä sai koko tuon ajan pappiskunnan suhtautumaan myönteisesti rotuteorioihin, jotka olivat saamelaisalueella tapahtuneiden kaivausten taustalla. Rotututkimus oli vielä 1930-luvun alkupuolella laajasti hyväksytty tieteellinen ajattelutapa, jota pidettiin olennaisena myös juuri itsenäistyneen Suomen kansalliselle tieteelle ja itsekuvalle. Oliko kyse niin vahvasta uskosta kansallisten tieteiden merkitykseen, että kristilliseen uskoon vahvasti kuuluva hautarauhan ajatus jäi nyt kirkon piirissä kokonaan pohtimatta?

Piispa Rimpiläisen osallisuus vuoden 1995 seremoniaan ja vielä enemmän piispa Salmen anteeksipyyntö osoittavat, että kirkon kanta saamelaisia kohtaan osoitettuihin asenteisiin on muuttunut. Vuonna 1995 osa luuaineistoista jäi hautaamatta, minkä takia kesällä 2022 Saamelaisten kirkkopäivien yhteydessä suoritetaan jäljellä olevien aineistojen uudelleen hautaaminen. Mukana ovat nyt Suomen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma ja Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitalo, jotka jatkavat Rimpiläisen ja Salmen jalanjäljillä.

Lähteet ja kirjallisuus

Painamattomat lähteet:
Inarin seurakunta: Kirkkovaltuuston pöytäkirjat
Kansallisarkisto (KA): Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin pöytäkirjat 1934–1935.
Oulun hiippakunnan tuomiokapituli: Saamelaistyön arkisto.
Suomalaisen kirjallisuuden seura: Suomen papisto 1800–1920. Verkkojulkaisu. Helsinki.

Sanomalehdet:
Kaleva. https://www.kaleva.fi

Lähdekirjallisuus:
Itkonen, Lauri 1970: Pippinä ja Pappina. WSOY.
Mustakallio, Hannu 2009: Pohjoinen hiippakunta: Kuopion-Oulun hiippakunnan historia 1850– 1939. Kirjapaja.
Suomen teologit ja kirkkomuusikot 1974. Suomen kirkon pappisliitto.

Viitteet:

1 Oulun hiippakunnan tuomiokapituli, saamelaistyön arkisto

2 Saamelaiskäräjien puheenjohtaja vuosina 2008-2015

3 https://www.kaleva.fi/piispan-anteeksipyynto-lammitti-saamelaisia/1790133

4 Suomen teologit ja kirkkomuusikot 1974, 131. (Tuomo Itkonen (1894–1984) Inarin kirkkoherra 1923-1942.)

5 Itkonen 1970, 331.

6 KA, Oulun tklin ptk. 29.1.1934.

7 Yrjö Loimaranta (1874-1942)

8 Itkonen 1970, 330.

9 Itkonen 1970, 330.

10 Mustakallio 2009, 518. Olavi Konstantin Heliövaara toimi tuomiokapitulin asessorina vuosina 1928–1934.

11 KA, Oulun tklin ptk. 13.3.1934. N:o 234.

12 KA, Oulun tklin ptk. 13.3.1934. N:0 234.

13 KA, Oulun tklin ptk. 13.3.1934. N:o 234.

14 KA, Oulun tklin ptk. 13.3.1934. N:o 234.

15 KA, Oulun tklin ptk. 12.4.1934 (73§)

16 KA, Oulun tklin ptk. 9.5.1934.

17 KA, Oulun tklin ptk. 15.5.1934.

18 Itkonen 1970, 331.

19 KA, Oulun tklin ptk. 3.4.1934, 16§.

20 KA, Oulun tklin ptk. 12.4.1934, 68§.

21 KA, Oulun tklin ptk. 9.7.1934, 11§, 12§.

22 Itkonen 1970, 332–333.

23 KA, Oulun tklin ptk. 6.6.1935, D. n:o 1246.

24 KA, Oulun tklin ptk. 6.6.1935, D. n:o 1246.

25 Itkonen 1970, 332.

26 Itkonen 1970, 332.

27 Suomen papisto 1800-1920. Verkkojulkaisu. Helsinki. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Yrjö Arvi Vilho Loimaranta (1874–1942), Viipurin hiippakunnan piispana 1935–1942.

Warning: Use of undefined constant   - assumed ' ' (this will throw an Error in a future version of PHP) in /home/ciniao13/www.kaltio.fi/wp-content/themes/kaltio/artikkelikortti.php on line 19

Kaltion 75-vuotisjuhlaseminaari katsottavissa netissä

Verkkoartikkeli

75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.

Kaltio – Kirja-arvio

Pelon liberalismi ja populismi 2020-luvulla

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Illiberaaleiksi kääntyneitä populisteja ja kommunitaristeja täytyy käsitellä ymmärtävästi. He ovat usein epäoikeudenmukaisuuden uhreja, eikä heidän käsityksiään kohtaamistaan vääryyksistä muuteta voimakkailla hyökkäyksillä heitä vastaan.” Ville Hytönen arvioi kaksi politiikan professori Jan-Werner Müllerin teosta.

Warning: Use of undefined constant   - assumed ' ' (this will throw an Error in a future version of PHP) in /home/ciniao13/www.kaltio.fi/wp-content/themes/kaltio/artikkelikortti.php on line 19

La Dolce Vita

Paperilehdestä 5/2021

Kaltiota pyydettiin lähettämään paikalle kaksi henkilöä, mutta Jaakko Laitinen ei yrityksistä huolimatta ehdi saada Rovaniemellä toista koronarokotetta ajoissa, joten hän pääsisi Norjassa ainoastaan karanteenihotelliin (500 kruunua per yö, täysihoito).”

Kaltio – Kirja-arvio

Nykyaikaa etsimässä

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.

Kaltio – Pääkirjoitus

Pois voihke ja valitus

Pääkirjoitus 5/2021

“Parinkymmenen kilometrin rautatiepätkän sähköistäminen Laurilasta Tornioon ja Haaparannan asemalle on vihdoin saatu valtion väylähankebudjetteihin, eli toivottavasti viimeistään Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna 2026 tänne pääsee Euroopasta – ja täältä muualle Eurooppaan – myös luonnon kannalta nykyistä kestävämmin.”