Vaski Filmi: Máhccan – Kotiinpaluu. 75 min. Ensi-ilta 22.9.2023. S.
Ohjaus Suvi West ja Anssi Kömi, käsikirjoitus Suvi West, kuvaus Anssi Kömi, leikkaus Hanna Kuirinlahti, musiikki Georg Buljo, äänisuunnittelu Frode Loes Hvatum.
Sunnuntaina 16.9.2023 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin lavalle astelevat väsyneet mutta inspiroituneet elokuvantekijät. Ohjaaja-käsikirjoittaja Suvi West kuvaajakumppaninsa Anssi Kömin kanssa ovat juuri saapuneet takaisin Suomeen Toronton kansainvälisiltä elokuvajuhlilta. Kaksikon uusi suurdokumentti, tänä vuonna valmistunut Máhccan – Kotiinpaluu otettiin Kanadassa vastaan innokkaasti ja positiivisin arvosteluin. Kaksikon mukaan he ovat edellisten päivien aikana antaneet myös ”kymmeniä ja kymmeniä” haastatteluja.
Kysymyksiä riittää Kaisaniemen Kinopalatsissakin, missä tunnelma on katselmuksen jälkeen liikuttunut elokuvan saatua pitkät aplodit. ”Onko näitä repatriaatioprosesseja käynnissä muuallakin?” Westiltä kysytään, ja hän vastaa yleisluonteiseen tiedusteluun museomaailman murroksesta kohteliaasti ja innokkaasti. Vaikka Máhccan on taiteellisesti ansiokas elokuva, ei sen opettavaista luonnetta voine kiistää.
Lokakuussa 2021 Suomen kansallismuseossa avattiin näyttely Mäccmõš, maccâm, máhccan – Kotiinpaluu, joka esitteli museon kokoelmien saamelaisesineitä viimeistä kertaa. Valtaosa näyttelyn materiaalista, noin 2 000 esinettä, palautettiin nimittäin Saamenmaalle näyttelyn jälkeen. Kyseessä on niin kutsuttu repatriaatio eli melko nykyaikainen ajatus siitä, että kulttuuriesineistöä soisi palautettavan niiden alkuperäisiin ympäristöihin. Tässä tapauksessa kansallismuseon saamelaisesineet päätyivät Inarin Siida-museoon.
Westin elokuva alkaa kansallismuseon arkistojen tutkimisesta ja päättyy Siidan näyttelyavajaisiin, joihin gákteihin pukeutuneet nuoret ja vanhat odottavat sisäänpääsyä museon porteilla. Mutta mitä tapahtuu kohtauksien välissä?
Suomalainen näkökulma voisi hyvin keskittyä kansallismuseon edelläkävijyyteen repatriaation alalla, mutta elokuvan kertojana toimiikin itse West, joka keskittyy tutkimaan esineiden merkityksiä. Kansallismuseossa West koskettelee ja tarkkailee esineitä ja herkistyy hämmästyttäen museokuraattorin. Kun materiaali on siirretty Saamenmaalle, saamelaisen historian ja käsityön ammattilaiset tutkivat vaatteita ja kenkiä sekä löytävät niistä tuoreita johtolankoja menneisyyteen. Jotkut sidokset ovat jopa henkilökohtaisia.
West matkustaa myös museoihin Ruotsissa ja Saksassa, missä tarkastellaan saamelaisten esittelyä eläintarhoissa 1800-luvulla. Dokumentti tuo esille pyhät esineet, noitarummut, joita on maailmassa jäljellä arviolta muutama kymmenen – Saamenmaalla, itse saamelaisten omistuksessa, vain pari. Katsojaa alkaa kouria vatsanpohjassa, kun West ja muut elokuvan hahmot silminnähden surevat esi-isiensä kohtaloja. Saksalainen museokin on asettanut erään hatun esille nurinpäin.
Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa: kysymykset itsestä ja identiteetistä haastavat jokaisen katsojan omalla tavallaan. Toimiessaan elokuvan kertojana, paljastaen taustansa ja tunteensa, West uhraa palan itseään ulkopuoliselle katseelle. ”Autobiografinen elokuva on dokumenttia aidoimmillaan”, West kertoo näytöksen jälkeen yleisölle ja lienee siinä oikeassa. Tyylivalinta herättää katsojassa kiitollisuutta ja nostaa elokuvan korkealle tasolle.
Monisyisten, kivuliaiden ilmiöiden puinti lyhyessä ajassa ei ole varmastikaan helppoa, mutta West on luonut tosielämän tapahtumista, pohdinnoistaan ja tunteistaan kauniin ja vastustamattoman herkän kokonaisuuden. Elokuvan herättämät kysymykset repatriaatiosta, kulttuurillisesta omimisesta, museoiden toiminnasta ja vähemmistöjen asemasta ennen ja nyt ovat myös niin yleismaailmallisia, että se voisi menestyä kansainvälisestikin. Elokuva antaa paljon myös heille, jotka eivät ole saamelaisasioihin perehtyneet.
Toivoakin on, kuten Anssi Kömi muistuttaa: ”Oli hienoa kerrankin kuvata taistelua, joka on voitettu.”
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
