Esineitten merkityksestä

Sunnuntaina 16.9.2023 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin lavalle astelevat väsyneet mutta inspiroituneet elokuvantekijät. Ohjaaja-käsikirjoittaja Suvi West kuvaajakumppaninsa Anssi Kömin kanssa ovat juuri saapuneet takaisin Suomeen Toronton kansainvälisiltä elokuvajuhlilta. Kaksikon uusi suurdokumentti, tänä vuonna valmistunut Máhccan – Kotiinpaluu otettiin Kanadassa vastaan innokkaasti ja positiivisin arvosteluin. Kaksikon mukaan he ovat edellisten päivien aikana antaneet myös ”kymmeniä ja kymmeniä” haastatteluja.

Kysymyksiä riittää Kaisaniemen Kinopalatsissakin, missä tunnelma on katselmuksen jälkeen liikuttunut elokuvan saatua pitkät aplodit. ”Onko näitä repatriaatioprosesseja käynnissä muuallakin?” Westiltä kysytään, ja hän vastaa yleisluonteiseen tiedusteluun museomaailman murroksesta kohteliaasti ja innokkaasti. Vaikka Máhccan on taiteellisesti ansiokas elokuva, ei sen opettavaista luonnetta voine kiistää.

Lokakuussa 2021 Suomen kansallismuseossa avattiin näyttely Mäccmõš, maccâm, máhccan – Kotiinpaluu, joka esitteli museon kokoelmien saamelaisesineitä viimeistä kertaa. Valtaosa näyttelyn materiaalista, noin 2 000 esinettä, palautettiin nimittäin Saamenmaalle näyttelyn jälkeen. Kyseessä on niin kutsuttu repatriaatio eli melko nykyaikainen ajatus siitä, että kulttuuriesineistöä soisi palautettavan niiden alkuperäisiin ympäristöihin. Tässä tapauksessa kansallismuseon saamelaisesineet päätyivät Inarin Siida-museoon.

Westin elokuva alkaa kansallismuseon arkistojen tutkimisesta ja päättyy Siidan näyttelyavajaisiin, joihin gákteihin pukeutuneet nuoret ja vanhat odottavat sisäänpääsyä museon porteilla. Mutta mitä tapahtuu kohtauksien välissä?

Suomalainen näkökulma voisi hyvin keskittyä kansallismuseon edelläkävijyyteen repatriaation alalla, mutta elokuvan kertojana toimiikin itse West, joka keskittyy tutkimaan esineiden merkityksiä. Kansallismuseossa West koskettelee ja tarkkailee esineitä ja herkistyy hämmästyttäen museokuraattorin. Kun materiaali on siirretty Saamenmaalle, saamelaisen historian ja käsityön ammattilaiset tutkivat vaatteita ja kenkiä sekä löytävät niistä tuoreita johtolankoja menneisyyteen. Jotkut sidokset ovat jopa henkilökohtaisia.

West matkustaa myös museoihin Ruotsissa ja Saksassa, missä tarkastellaan saamelaisten esittelyä eläintarhoissa 1800-luvulla. Dokumentti tuo esille pyhät esineet, noitarummut, joita on maailmassa jäljellä arviolta muutama kymmenen – Saamenmaalla, itse saamelaisten omistuksessa, vain pari. Katsojaa alkaa kouria vatsanpohjassa, kun West ja muut elokuvan hahmot silminnähden surevat esi-isiensä kohtaloja. Saksalainen museokin on asettanut erään hatun esille nurinpäin.

Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa: kysymykset itsestä ja identiteetistä haastavat jokaisen katsojan omalla tavallaan. Toimiessaan elokuvan kertojana, paljastaen taustansa ja tunteensa, West uhraa palan itseään ulkopuoliselle katseelle. ”Autobiografinen elokuva on dokumenttia aidoimmillaan”, West kertoo näytöksen jälkeen yleisölle ja lienee siinä oikeassa. Tyylivalinta herättää katsojassa kiitollisuutta ja nostaa elokuvan korkealle tasolle.

Monisyisten, kivuliaiden ilmiöiden puinti lyhyessä ajassa ei ole varmastikaan helppoa, mutta West on luonut tosielämän tapahtumista, pohdinnoistaan ja tunteistaan kauniin ja vastustamattoman herkän kokonaisuuden. Elokuvan herättämät kysymykset repatriaatiosta, kulttuurillisesta omimisesta, museoiden toiminnasta ja vähemmistöjen asemasta ennen ja nyt ovat myös niin yleismaailmallisia, että se voisi menestyä kansainvälisestikin. Elokuva antaa paljon myös heille, jotka eivät ole saamelaisasioihin perehtyneet.

Toivoakin on, kuten Anssi Kömi muistuttaa: ”Oli hienoa kerrankin kuvata taistelua, joka on voitettu.”