Lapissa on totuttu pitkiin etäisyyksiin. Välimatkoja ei itke myöskään inarilaissyntyinen musiikin ammattilainen, saamelaismuusikko, taiteilija Anna Näkkäläjärvi-Länsman. Kun hän elokuussa lähti esiintymään Oulunsalo Soi -musiikkijuhlien päätöskonserttiin, auton rattiin piti hypätä pari–kolme päivää aikaisemmin.
Ajomatkaa Utsjoelta Ouluun on likemmäs 650 kilometriä. Anna otti mukaansa rakkaan soittimensa klarinetin, mutta tällä kertaa myös perheen kaksi lasta.
Anni-Siviä (4) ja Ántte Issát (2) ovat onneksi tottuneet istumaan autossa, mutta toki lasten viihdyttäminen vaatii pitkän ajomatkan aikana kekseliäisyyttä ja pitkää pinnaa. Reissaamisen päätteeksi äitiä ja pikkutyttöjä odotti Oulussa mieluisa levähdyspaikka, rakas mummola. Mummolan herkut ja lämmin huolenpito auttavat nopeasti unohtamaan ajon rasitukset.
– Me Lapissa olemme tottuneet pitkiin välimatkoihin, olipa kyse synnytyksistä tai jostakin muusta. Kun ei ole muuta vaihtoehtoa, ne otetaan olemassa olevina tosiasioina, Anna sanoo.
Oulunsalon kirkossa oli 27.8.2017 kello 18 odottavainen ilmapiiri. ”Päätöskonsertti: Sálbmagirji – virsikirja”, lukee ohjelmalehtisen kannessa. Tunnelma on äärimmäisen kotoinen. Valtaosa yleisöstä on aikuisväestöä, mutta kirkon etuosassa istuu myös pieniä ja vähän suurempia lapsia. Pieni konserttivieras nukahtaa rattaissa pehmolelu kainalossaan. Mummon turvalliseen tuuditteluun on hyvä uinahtaa.
Olo on kuin saamelaisjuhlissa. Lapset osallistuvat aikuisten mukana. Samalla he oppivat. Jotakin samaa on vanhoillislestadiolaisissa seuroissa. Lapset ovat mukana seurojen lisäksi juhlissa ja suvun tapahtumissa. Oulunsalon kirkossa mielikuvat sekoittuvat. Lapset saavat olla lapsia. Lapsista lähtee elämän ääniä. Tulee rauhallinen mieli.
Konsertti käynnistyy. Lapset hiljenevät. Ánnámáret ja musiikkijuhlien taiteellinen johtaja, mezzosopraano Virpi Räisänen kävelevät kirkon takaosasta keskilattiaa pitkin kohti esiintymistilaa, kirkon alttarin edustaa.
Olen kuunnellut aikaisemminkin Ánnámáretia kirkossa. Oulun Tuomiokirkossa muutamia vuosia sitten saamenkielinen virsi nostatti kyyneleet silmiin. Samanlainen liikutuksen tunne valtaa minut nytkin. Olen toisaalta tässä ja nyt, mutta samanaikaisesti olen kaukana, pilvien lähellä, tunturin laella. Tunnustelen kirkon penkkiä, katson ikkunasta näkyviä puita, siristelen loppukesän kirkasta auringonpilkahdusta. Olen konkreettisesti Oulunsalossa, mutta tunnetasolla olen liukunut Ivalojoen varrelle, rakkaille rannoille, ilon ja ikävän keskelle.
Rakas äidinkieli, kuin viesti kotoa, erämaan keskeltä, tunturien ja kiveliöiden maasta, soiden ja jänkien maasta, jokien ja koskien sylistä. Tämä konsertti jää elämään sydämessä ja sielussa. Olen ravittu, kotiin päässyt. Tutut sanat hoitavat. Kyyneleet vaihtuvat hymyksi. Auringon paiste polttaa sydämessä asti.
Ánnámáretin joiku ja saamenkieliset ja suomenkieliset virret soljuvat kauniisti. Syvimmin koskettavat oman kielen sanat, virsi 140 ”Gal nuortan okt´ bohtet”, virsi 77 ”O jurddaš go leat čoagganan”, virsi 15 ”Min áhčči almmiriikas gii”, virsi 139 ”Geahč´ Jesus don mu heahpat”, virsi 8b ”Máidnot, máidnot Hearrá, gii” sekä virsi 490 ”O joavku vilges biktasiin”.
Useimmat päätöskonsertin virsistä ovat hautajaisista tuttuja; juuri hautajaisissa olen oppinut veisaamaan Saamenkielisiä virsiä. Ensin ne tuntuivat kankeilta, vähän vierailta. Vuosien varrella virret ovat hoitaneet ja lohduttaneet. Ne ovat myös vahvistaneet saamelaisella tiellä. Kun oma äidinkieleni on horjuva, hentoja juuria täytyy ravita. Virsiä veisaamalla olen saanut vahvuutta ja tuntea kuuluvani omaan saamelaisyhteisööni, olla osa meitä, ei vain joku jossakin, vieraalla maalla kaukana.
Konsertin jälkeen halaamme Annan kanssa. Minua hymyilyttää, sillä tunnen samalla saavani terveiset monilta jo poisnukkuneilta saamelaisilta, sukulaisiakin joukossa. Monia heistä tapasin lapsena Ivalon isoissa seuroissa ja häissä ja hautajaisissa. Virsien veisaaminen liittyy heihin. Minä siinä kirkonpenkissä áhkkujen välissä, turvassa kaikelta pahalta.
Anna hymyilee. Lisman serkun, Magreta Saran ompelema gákti hehkuu elokuun auringossa. Oulunsalo Soi -festivaalista 20 vuotta sitten alkanut musiikkijuhla on jälleen yhtä kertaa valmiimpi. Tällä kertaa myös juhlien alkuvuosien taiteellinen johtaja, japanilainen pianotaiteilija Izumi Tateno osallistui musiikkijuhlien 20-vuotistapahtumiin.
Kirkon loppukesästä vehreällä pihalla Annan mieleen palaa lapsuusmuistoja.
– Lisman pihalla tuoksui samalle. Sielläkin kasvaa katajia.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Mira Kankaanranta oli toinen Lapin kullanmuru koronaviruksen tuomissa poikkeusoloissa. Varsinais-Suomessa asuva Kankaanranta sai kotiseudun residenssijaksosta rauhaa ja intensiivisyyttä.
Juho Könkkölä (s. 1997) taitteli jo lapsena Keski-Suomen Korpilahdella paperista intohimoisesti erilaisia hahmoja. “Homma karkasi käsistä.”
Marlene Hyyppä haastatteli Out of Urgency -tanssiteoksen oululaisia tekijöitä paperilehdessä 6/2020. Mutta millainen kokemus teos oli katsojalle? Lue Hyypän kritiikki täältä.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
