Helsinki-filmi: Teräsleidit. Ensi-ilta 3.1.2020. 92 min. Ohjaus Pamela Tola, käsikirjoitus Pamela Tola ja Aleksi Bardy. Rooleissa Leena Uotila, Seela Sella, Saara Pakkasvirta ym.
75-vuotispäivänsä
aattona Inkeri lyö vihdoinkin väkivaltaista ja juoppoa aviomiestään
paistinpannulla päähän. Hackmanin teflon-pannulla, ollaksemme
tarkkoja. Ainoat ihmiset, joilta Inkeri voi pyytää apua, ovat omat
sisarukset: höpsähtänyt Sylvi sekä elegantti ja ilkeä Raili,
eläkkeellä oleva juristi. Vanhalla mersulla Inkeri lähtee etsimään
todisteita ja lieventäviä asianhaaroja tulevaa murhaoikeudenkäyntiä
varten. Sillä Inkerihän oli uhri! Olihan? Pakottiko mies
lopettamaan yliopisto-opinnot vai ei? Hylkäsikö Inkeri
kirjailijanuransa miehen tähden vai ei? Kuinka monta kertaa mies löi
ja paljonko joi?
Inkeri
muistaa yksityiskohtia eri tavalla kuin sisarensa, mutta kuka heistä
on muistisairas – vai onko kukaan? Onko kipeät muistot
tarkoituksella unohdettu?
Lopputuloksena
on kommellusten kautta kulkeva automatka kohti kauan sitten jätettyä
kotiseutua, jonne kukaan sisaruksista ei ole suostunut pitkään
aikaan matkustamaan. Bensaa, jallua ja punkkua kuluu, auto sammuu,
hotellissa bailataan ja sisarusten kesken riidellään – ja aina
jollakin on pissahätä.
Elokuva
ei kuitenkaan ole Thelman ja Louisen kaltainen buddy movie,
jossa kaikki samassa autossa matkustavat hahmot olisivat juonen
kannalta saman arvoisia. Thelmaan ja Louiseen elokuvassa toki
viitataan esimerkiksi kohdassa, jossa auton kyytiin napataan nuori ja
komea liftarijantteri, jonka kanssa pidetään hauskaa hotellissa.
Inkeri
nousee elokuvan päähahmoksi, jonka onelinereitä laukovia ja pulaan
joutuvia sidekickejä sisarukset Raili ja Sylvi ovat. Inkeri on
hahmoista kokonaisin. Sylvin ja Railin taustoja avataan vain
viitteellisesti, siinä missä Inkerin tytär ja tämän lapset
kuljettavat elokuvan syntymäpäiviin liittyvää sivujuonta.
Tyttären
päsmäröinti ja mikromanagerointi ovat koomisia tiettyyn pisteeseen
asti mutta lakkaavat naurattamasta siinä vaiheessa, kun tulee
mieleen, toistaako tytär lapsuudenperheensä traumaattisia malleja.
Jos on kasvanut perheessä, jossa väkivalta on läsnä, pyrkimys
oman pään pitämiseen ja yksityiskohtien hallintaan voi olla ainoa
keino selvitä. Lopulta tytär on omassa roolissaan ihan yhtä
traaginen hahmo kuin elämänvalintojaan katuva Inkeri.
Sivuhahmot
ovat karrikoituja mutta eivät yksiulotteisia. Seela Sellan
esittämä Raili piinaa vuosikymmenien jälkeenkin sisaruksiaan
ilkeyksillään, häiritsee seksuaalisesti kaikkia saatavilla olevia
nuoria miehiä, juopottelee ja polttaa. Hahmo on ensin ilahduttavan
itsetietoinen totuudenpuhuja, sitten sietämätön ja pelottava. Kun
Inkeri vaahtoaa eläneensä koko elämänsä juopottelevan narsistin
varjossa, hän puhuu aviomiehestään, mutta taustalla taskumatista
jallua vetelevä Raili antaa ymmärtää, että Inkeri on ollut
eläessään useammankin narsistin varjossa.
Raili
on kuitenkin tietoinen omasta sietämättömyydestään. Kun Inkeri
sanoo sisarelleen mittansa täyteen saaneena ”Sä olet paha!”,
Raili vastaa: ”Se on myös oma käsitykseni itsestäni.”
Raili on kova ja pystyvä mutta osaa myös myöntää, että kadehtii
Inkeriltä tämän yritystä rakastaa.
Elokuvan
ehkä olennaisin keskustelu käydään juuri Railin ja Inkerin
välillä. ”Mun on ymmärrettävä, mitä mulle on tapahtunut”,
selittää Inkeri tarvettaan ajella ympäri nuoruutensa tärkeitä
paikkoja. ”Eikö oo oleellisempaa, mitä tapahtuu jatkossa?”
kysyy Raili. Inkerin aviomies viidenkymmenen vuoden ajalta voi olla
kusipää ja opinnot ovat jääneet 70-luvulla kesken, mutta se ei
silti tarkoita, etteikö aviomiehestä voisi hankkiutua eroon ja
suunnitella lopultakin kirjoittavansa sen gradun valmiiksi.
Elokuvassa
on useita tarkoituksellisen kliseisiä ja tuttuja kuvia, jotka
kuitenkin saavat uuden sävyn, kun kohteena on 75-vuotias nainen
25-vuotiaan sijasta. Eräässä kohtauksessa Inkeri on vaahtokylvyssä
viinilasi kädessään. Hän painaa kasvonsa veden alle, pidättää
hengitystään ja lopulta nostaa kasvonsa vedestä. Vastaavia kuvia
nuoremman naisen epätoivosta on tullut nähtyä lukemattomia:
alaston, nuori ja kaunis nainen kylvyssä, ensin pohtimassa,
päättäisikö kaiken tähän kylpyammeeseen, ja sitten luopumassa
aikeestaan. Kliseisen kuvan tunnistaa, mutta Inkerin ikääntyneen
ruumiin kautta siitä tulee todellisempi tunteen ilmaisu, ei
pelkästään elokuvallinen keino.
Alastomuutta
käsitellään elokuvassa muutenkin raikkaasti. On ilahduttavaa nähdä
kumaraisia ja kankeita kehoja ilakoimassa vedessä ja peuhaamassa
lakanoissa, eroottisia lähikuvia harmaita parta- ja rintakarvoja
silittävistä ryppyisistä käsistä, kiihkeitä suudelmia, joissa
tekarit kolisevat. Ei mitään sukkahousufilttereitä, ei armollisia
kuvakulmia, vaan näyttelijöiden iän annetaan näkyä. Elokuvan
ihmiset ovat paljaita konkreettisesti ja kuvaannollisesti.
Elokuvan
juonessa on muutamia uskomattomia käänteitä, mutta tietynlainen
liioitteleva älyttömyys kuuluu komedian lajityyppiin. Liian
osuvista sattumista huolimatta katsoja hyväksyy juonelliset hypyt.
Totta kai Inkerin nuoruudenrakastettu on paikalla silloin, kun Inkeri
etsii häntä ennalta ilmoittamatta, sen sijaan, että olisi
haudassa, kroonikko-osastolla tai Espanjassa! Totta kai
pienlentokoneen voi noin vain käydä ottamassa luvattomasti
käyttöön! Ja totta kai tienposken tuntematon komistus tulee vielä
vastaan epätodennäköisessä yhteydessä!
Lajityyppiuskollisuudestaan
huolimatta elokuva on kreisikomediaa syvällisempi pohdinta
sisarusten välisistä suhteista, vääristä elämänvalinnoista ja
vanhenemisesta. Loppujen lopuksi elokuva ei käsittele niinkään
vain muutaman mummon hulvatonta automatkaa kesäisessä Suomessa
vanhoille kotikonnuille kuin kaikkia niitä traumoja, jotka siirtyvät
ja jotka siirretään sukupolvelta toiselle ja perheen sisällä
isosisaruksilta pienemmille.
”Oliks
äiti hullu?” kysyy Inkeri, ja samaa hän voisi kysyä niin
itsestään kuin tyttärestään. Sukupolvia kestäneen ohipuhumisen,
oman tahdon nujertamisen ja suoranaisen väkivallan siirtymien
katkaiseminen on niiden vastuulla, jotka ensimmäisenä sen
havaitsevat. Tämän jatkumon katkaisemisen mahdollisuus näytetään
Inkerin lastenlasten kautta: vaikka edelliset sukupolvet olisivatkin
traumatisoituneita ja itsensä kieltäneitä, seuraavan sukupolven ei
tarvitse kokea samaa.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen.” Matti A. Kemi arvioi Ari Matikaisen ohjaaman dokumenttielokuvan Tiedustelija.
Raahen Galleria Myötätuulessa syys-marraskuussa 2024 esitetty Minna Kangasmaan näyttely In Progress tekee havaintoja muutoksesta, materiaalisesta maailmasta, yhteydestä maahan, katoavaisuudesta ja ajasta.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]