Hykerryttävä kieli mysteeriromaanin pääosassa

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret. Like 2019.

Idän ja lännen raja asettuu Beringinsalmessa sijaisevien saarten väliin. Isompi saarista kuuluu Venäjälle, pienempi Yhdysvalloille. Valtakuntien rajan lisäksi saarten välissä kulkee myös kansainvälinen päivämääräraja. Tähän mielikuvitusta kutittelevaan, arktisen karuun maisemaan Tommi Liimatta sijoittaa uusimman romaaninsa Saaret kuin sisaret.

Tarina kuvaa pienemmällä saarella toimivaa hengellistä yhteisöä, jonka yhdeksän kuukauden mittaiseen retriittiin raharikkaat saapuvat etsimään itseään. Kyse ei kuitenkaan ole ylellisestä hyvinvointilomasta, sillä käytännöt ovat ankarat.

Saarelle tulijat, seitsemän miestä ja seitsemän naista, luopuvat paitsi yhteydestä ulkomaailmaan myös henkilöllisyydestään ja jossain määrin yksityisyydestäänkin. Päiväohjelma on tarkasti säädelty, monia keskusteluja ja tapahtumia äänitetään ja videoidaan.

Saaren kaikille asukkaille henkilökuntaa myöten annetaan tunnisteiksi numerot. Hahmot saavat kuitenkin ulkonäköön tai muihin ominaisuuksiin liittyviä lisänimiä, kuten ”Huppunainen”, ”Dosettimies”, ”Oikea Käsi” ja ”Äänittäjä”. Kaiken yläpuolella häälyy salaperäinen guru, Höyhen, joka kommunikoi mietelausein, eikä koskaan poistu mökistään.

Jo alkujaan paranoidinen ja hitusen klaustrofobinenkin tunnelma kärjistyy entisestään, kun yhteisössä sattuu kuolemantapaus ja heti perään toinen. Olivatko kyseessä sairaskohtaukset vai jotain pahempaa?

Minäkertojana toimiva ”Kuvaaja” ryhtyy nuuskimaan asioita ja kaikenlaista selviää. Tavanomaisella dekkarikaavalla tai trillerijuonella ei silti edetä. Liimatta vihjailee ja paljastaa yksityiskohtia lakonisesti, jännitteitä erityisesti nostattamatta.

Kirjan takakannessa teosta on luonnehdittu mysteeriromaaniksi, mikä todella pitää paikkansa. Tarina herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Odotukset keikautetaan tuon tuosta uuteen asentoon, eikä kirjan loppukaan tuo perinteistä, palat kohdilleen naksauttavaa ratkaisua.

Liimatta kirjoittaa tarkasti kuvaavaa, tunteista ja tunnelmoinnista riisuttua kieltä. Nasevankiemuraisten ilmaisujen totinen täsmällisyys huvittaa. Esimerkiksi Richard Burtonin ääneen liittyvää tilannetta kirjoittaja kuvaa näin: ”Salin kaiuttimissa syttyi ääni, pehmeästi nariseva, ei kajakka eikä kumiseva, ehdan brittiläinen, tarkemmin sanottuna walesilainen ja korostukseltaan koulittu: ääni, joka kuljettaa asian perille tauotusta ja korkeusvaihtelua hyödyntäen.” Sanojen sommittelusta nauttiva lukija ei voi kuin huokaista: Kerrassaan hykerryttävää!