Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret. Like 2019.
Idän ja lännen raja asettuu Beringinsalmessa sijaisevien saarten väliin. Isompi saarista kuuluu Venäjälle, pienempi Yhdysvalloille. Valtakuntien rajan lisäksi saarten välissä kulkee myös kansainvälinen päivämääräraja. Tähän mielikuvitusta kutittelevaan, arktisen karuun maisemaan Tommi Liimatta sijoittaa uusimman romaaninsa Saaret kuin sisaret.
Tarina kuvaa pienemmällä saarella toimivaa hengellistä yhteisöä, jonka yhdeksän kuukauden mittaiseen retriittiin raharikkaat saapuvat etsimään itseään. Kyse ei kuitenkaan ole ylellisestä hyvinvointilomasta, sillä käytännöt ovat ankarat.
Saarelle tulijat, seitsemän miestä ja seitsemän naista, luopuvat paitsi yhteydestä ulkomaailmaan myös henkilöllisyydestään ja jossain määrin yksityisyydestäänkin. Päiväohjelma on tarkasti säädelty, monia keskusteluja ja tapahtumia äänitetään ja videoidaan.
Saaren kaikille asukkaille henkilökuntaa myöten annetaan tunnisteiksi numerot. Hahmot saavat kuitenkin ulkonäköön tai muihin ominaisuuksiin liittyviä lisänimiä, kuten ”Huppunainen”, ”Dosettimies”, ”Oikea Käsi” ja ”Äänittäjä”. Kaiken yläpuolella häälyy salaperäinen guru, Höyhen, joka kommunikoi mietelausein, eikä koskaan poistu mökistään.
Jo alkujaan paranoidinen ja hitusen klaustrofobinenkin tunnelma kärjistyy entisestään, kun yhteisössä sattuu kuolemantapaus ja heti perään toinen. Olivatko kyseessä sairaskohtaukset vai jotain pahempaa?
Minäkertojana toimiva ”Kuvaaja” ryhtyy nuuskimaan asioita ja kaikenlaista selviää. Tavanomaisella dekkarikaavalla tai trillerijuonella ei silti edetä. Liimatta vihjailee ja paljastaa yksityiskohtia lakonisesti, jännitteitä erityisesti nostattamatta.
Kirjan takakannessa teosta on luonnehdittu mysteeriromaaniksi, mikä todella pitää paikkansa. Tarina herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Odotukset keikautetaan tuon tuosta uuteen asentoon, eikä kirjan loppukaan tuo perinteistä, palat kohdilleen naksauttavaa ratkaisua.
Liimatta kirjoittaa tarkasti kuvaavaa, tunteista ja tunnelmoinnista riisuttua kieltä. Nasevankiemuraisten ilmaisujen totinen täsmällisyys huvittaa. Esimerkiksi Richard Burtonin ääneen liittyvää tilannetta kirjoittaja kuvaa näin: ”Salin kaiuttimissa syttyi ääni, pehmeästi nariseva, ei kajakka eikä kumiseva, ehdan brittiläinen, tarkemmin sanottuna walesilainen ja korostukseltaan koulittu: ääni, joka kuljettaa asian perille tauotusta ja korkeusvaihtelua hyödyntäen.” Sanojen sommittelusta nauttiva lukija ei voi kuin huokaista: Kerrassaan hykerryttävää!
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
