Saarikoski tilittää kirjoittamisen vaikeutta

Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat. Toim. Tommi Liimatta. Otava 2019.

”Kauhistuttava tunne koko ajan, että minä en enää osaa kirjoittaa. En koe kirjoittamista tarpeelliseksi. Olen kuollut mies mutta jatkan olemassaoloa, ylösnousemususkon varassa.” Näin ahdistuneena Pentti Saarikoski (1937–1983) kirjoitti päiväkirjaansa kesäkuussa vuonna 1972. Hän yritti aloittaa muistelmien kirjoittamista Suomen Kuvalehteen mutta masentui jo yhden lauseen jälkeen. Tämä ja paljon muuta Saarikosken tunnoista selviää Tommi Liimatan toimittamasta Saarikosken Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoista, jotka ajoittuvat kesäkuusta 1972 helmikuuhun 1975. Sen jälkeen hän jätti taakseen niin Helsingin kuin kotimaankin.

Saarikoski pohtii paljon kääntämisen problematiikkaa. Väliin se sujuu vaivatta, väliin vastahakoisesti. Toisaalta kääntäminen kirjoittamiseen verrattuna onnistuu paremmin, koska teksti on jo olemassa. Runojen kirjoittamista Saarikoski suunnittelee, mutta se on työlästä. Hän kuitenkin saa valmiiksi runokokoelman Alue (1973) sekä Eino Leino, legenda jo eläessään -runoelman (1974), josta tuli menestys. Kritiikit kautta linjan olivat myönteisiä. Päiväkirjassaan Saarikoski kertoo, kuinka vaikeaa Leino-kirjan tekeminen oli: ”Mutta en tiedä, miten minun olisi käynyt, jos Leino-kirja ei olisi valmistunut. Onnistuminen kirjailijana on minulle asia jonka rinnalla kaikki muu on toisarvoista.”

Tuolloin myös Saarikoski oli hyvin suosittu. Kansa piti hänestä ja luki myös hänen teoksiaan. Myös haastatteluja niin lehdissä kuin radiossakin oli paljon, esiintymispyyntöjä tuli satelemalla. Saarikosken itsetunto on kuitenkin koetuksella, vaikka hän tietää olevansa erinomainen – siis paras – kirjailija.

Avioliitto Tuula-Liinan kanssa on vielä voimissaan päiväkirjamerkintöjen alkaessa kesäkuussa 1972 mutta muuttuu koko ajan myrskyisemmäksi. Tilanteen sinetöi Tuula-Liinan suhde työtoveriin Pertti Jokiseen. Saarikoski kirjoittaa suhteesta rivien välissä mutta ei ota asiaa aktiivisesti puheeksi vaimonsa kanssa. Mustasukkaisuuden hän purkaa kirjoittamiseen, Eino Leino -kirjaan erityisesti. Juominen on päivittäistä, mutta silti Saarikoski jaksaa sekä kirjoittaa että kääntää hämmästyttävän paljon, kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä.

Keravalle muutto ei osoittaudu hyväksi ratkaisuksi. Talon läheisestä luonnosta Saarikoski pitää, mutta muuten hän on työlääntynyt maalla asumiseen. Mutta kaikki muuttuu tammikuussa 1975, kun ruotsalainen toimittaja Mia Berner tulee Keravalle haastattelemaan Saarikoskea. Vierailu menee mallikaasti ja Berner ihastuu ”hellämieliseen barbaariin”. Eikä Saarikoskikaan saa Miaa pois mielestä, vaan päiväkirja päättyy lupaukseen lähteä Göterborgiin: ”Soitin Mialle Göteborgiin ja lupasin tulla heti kun se on mahdollista.” Ja niin hän meni, heti helmikuussa, ja samalla muutti pysyvästi Mian kanssa Tjörnin saarelle. Miasta tuli myös Saarikosken viimeinen vihitty vaimo 1975–1983.

Päiväkirjoissa kuten Saarikosken runoudessakin toteutuvat omat kokemukset, kirjallisuus ja ympäristö, missä teksti on kirjoitettu. Vaikka päiväkirjat ovat päivärytmiltään samojen asioiden toistoa, luomisen tuskaa ja parisuhteen ruotimista, on niillä kuitenkin kirjallisuushistoriallinen merkitys, joka avaa ulottuvuuksia Saarikosken ajatteluun ja tuotantoon. Kyllä tätä kulttuuriteoksi voi täydestä syystä luonnehtia.

Kaupunki syntyy suistoon

2–3/2026

”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”

  • Jukka Takalo
Kaltio – Kirja-arvio

Perämeren muuttuvat kasvot

4/2026

”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.

  • Helki Kallio
Kaltio – Pääkirjoitus

Takaisin virtaan

4/2026

Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.

  • Paavo J. Heinonen

Ihmislähtöistä sopeutumista Iissä

4/2026

Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?

  • Matias Huttunen
Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti

”Saatte tuntea nahoissanne”

4/2026

Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.

  • Mikko Vartiainen

Kaikille aisteille

2–3/2026

”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?

  • Jenny Kangasvuo

Näkymätön toinen

2–3/2026

Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.

  • Mousa
Kaltio – Kirja-arvio

Poliittista luentaa

2–3/2026

”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”

  • Juhani Rantala