Nils-Aslak Valkeapään 80-vuotispäivän kunniaksi

Saamelaisen taiteen maailmalla tunnetuksi tehnyt Áillohaš eli Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001) olisi täyttänyt 80 vuotta 23.3.2023. Valkeapää avusti Kaltiota vuodesta 1964 alkaen etenkin kirja-arvosteluja kirjoittamalla. Hän päätoimitti Kaltion ensimmäisen saamelaisnumeron 4/1966, ja syksystä 1966 hän oli mukana myös lehden toimituskunnassa.
Kaltiossa 2/2023 julkaistaan Áilun ja Yrjö Kokon suhdetta ruotiva ote Marjut Aikion tulevasta Valkeapää-teoksesta. 80-vuotispäivän johdosta julkaisemme tässä uudelleen kolme Nils-Aslak Valkeapään varhaista tekstiä, alkaen hänen Kaltio-debyytistään numerossa 7/1964.

Kirjallisuutta

Väinö J. Oinonen: Lapin yliperällä. WSOY 1964.

Kaltio 7/1964

Aikamme lantalainen lukee hymyillen Shefferusta [sic]: ”Onpa ihme käsitys Lapista.” Yhtä ihmeellisiltä vaikuttavat kuitenkin kuvaukset Lapista vielä meidän päivinämmekin. Käväistään Lapissa, kirjoitetaan kirja: pitäähän toki saada jotakin rahallista korvausta vaivoista ja kivuista, kun siellä kuukausia kairoja kierrellessä tuppautui tuo nilkkakin reistailemaan… Usein tuo kierteleminen ja rämpiminen tapahtuu hotellien kosteikoissa, ja usein tuo Lapin autereinen sini on saanut värinsä huljuvaisesta aivoissa, kummakos, jos sääskilaumatkin kaksinkertaistuvat ja poroja ei voi laskea.

Aikamme lantalainen hymyilee myöskin lukiessaan Oinosen kirjaa Yliperästä. Shefferukseen nähden ero on vain siinä, että lukija paljastaa aikamme tietävän todellakin yhtä vähän Lapista kuin konsanaan Shefferuksen aikoihin. Oinosen kirjan vahvin puoli onkin juuri siinä, että hän todella tuntee kuvattavansa ja tietää mistä puhuu. Oinosen kirja suorastaan henkii Yliperää. Ihmetellen miksei tekijän aikaisempaa kirjaa Kolmen valtakunnan kota-Lappia enää saa kirjakaupoista, sillä sekin oli hienoa tekstiä, vielä parempaa kuin nyt julkaistu. Oinonen on vuosikausia perehtynyt Yliperään, nähnyt asioita, joita ”alkuasukas” ei enää huomaakaan, päässyt lähelle monia kyläkuntia, johon paikalliselle ihmiselle olisi ennakkoluulojen takia mahdotonta päästä, ja mikä parasta, kenraaliluutnantin ei tarvitse kirjoittaa pikkurahan tarpeessa, markkinoidakseen väärtinsä.

Kirjan alussa esittää Oinonen mielekkään ajatuksen lappalaisten alkuperästä. Hän ottaa todisteekseen kasvitieteen, mikä sinänsä on ei-ensinnä-mieleenjuolahtavaa ja kertoo kirjoittajan harrastuksesta. (Itse olen tuntenut mielenkiintoa tuota samaa ongelmaa kohtaan ja minulle olivat esine- ja tapakulttuurit lähtökohtina, jotka kai ovat paljon enemmän näkyviä ulospäin.) Teoria tuntuu aika todennäköiseltä, mutta sietäisi enemmän tutkimusta.

Kansantieteellinen aines tuntuu hyvin vahvalta ja ansiokkaalta. Etsimättä tulevat mieleen Samuli Paulaharjun teokset: molempien kirjoituksista henkii rehellinen tarkkailija. Kirja on dokumenttikuvaus Yliperästä 15 vuotta sitten. Muutamat asiatiedot alueen nykyisistä oloista sekoittavat ajanmäärittelyä ja vähentävät kirjan arvoa. Samaa voidaan sanoa kirjan kuvista, jotka poikkeuksitta ovat niiltä ajoilta, jolloin Oinonen kävi pyytämässä susia: jos kirjassa olisi pitäydytty yksinomaan kyseiseen hetkeen, kuvat olisivat olleet puhuttelevia ja paikallaan.

Oinosen kirjassa muistelukset ovat sellaisinaan, niitä ei ole muokkailtu, onneksi. Aina ei erota, onko Yliperä totta, vai onko se muistelusta. Varmaan Oinosella itselläänkin on ollut sama tunne, hänen kuunnellessaan muisteluksia, ja voisipa sanoa, että kertojatkin ovat toisinaan niin lähellä luontoa, ettei tarkkoja ääriviivoja voi odottaa toden ja tarun välille.

Yliperällä ansaitsee kiitosta myöskin sujuvan kerronnan ja harmittoman vapaan huumorin käytöstä. Kirjan ulkoasu on myöskin onnistunut.

Yleisvaikutelmaksi jäi Oinosen lämmin suhtautuminen Yliperän eläjiin ja henkeen. Se olisikin juuri somatonta ja rohki hankalaa, jos kirjasta henkisi halu markkinoida väärtinsä.

Kiitoksia, vanha väärti, kiitoksia ja terveisiä Yliperältä!

Kovan Ailu eli Nils-Aslak Valkeapää

.

.

Oletus lappalaisten alkuperästä

Kaltio 3/1965

Mitäpä kasvit voisivatkaan kertoa lappalaisista! Mutta kyllä vain, kun osaa tulkita kasveja, niin kertovathan ne: V. J. Oinonen tulkitsee kirjassaan Lapin yliperällä tuota kysymystä näin: Lapissa kasvaa kiirunankello, jota tavataan Itä-Siperiasta, Pohjois-Amerikasta ja Grönlannista. Samat kasvupaikat ovat Lapin alppiruusulla, pohjan tähtimöllä, Lapin lauhalla ja monella muulla kasvilla. Kasvien esiintymiseen Euroopan luoteiskolkassa ja vielä arktisilla alueilla ei ole muuta luontevaa selitystä kuin ettei mannerjää peittänytkään koko Pohjois-Eurooppaa, vaan jätti osan Jäämeren ja Atlantin rannikkoa sulaksi. Tunturisopulia ei tavata missään muualla maailmassa, sen lähin sukulainen, obinsopuli asuu Vienanmeren tuolla puolella. Tunturisopulin on täytynyt kehittyä omaksi lajikseen täällä ennen jääkautta. Kasvit ja eläimet viihtyivät täällä jääkauden vaivoista ja vastuksista huolimatta, miksi ei siis ihminen. Näin siis Oinonen kiteytettynä. Ajatus on kiehtova ja romanttinenkin. Sitäpaitsi hyvin vakuuttavan tuntuinen.

En pyri kieltämään tältä teorialta mahdollisuuttansa. Ehkä päinvastoin tulen tukemaan sitä, mahdollisesti, eikä tarkoituksenani olekaan osoittaa miten lappalaiset ovat selvinneet jääkauden ylitse, vaan heidän sijoittuminen ihmisrotuihin. Oletan, että joskus, mahdollisesti ennen jääkautta, on ollut kansa, josta myöhemmin ovat kehittyneet eskimot, intiaanit, lappalaiset ja eräät Pohjois-Siperian rannikolla asuvat kansanjäännökset. Mahdollisesti on voinut olla niinkin että kyseiset kansat ovat jo silloin olleet eri kansoina, mutta yhä läheisessä yhteydessä asuvia. Ilmeisesti samaan ryhmään on luettava ainu-kansakin. Jostakin syystä kansa joutui hajoamaan, ehkä jääkausi, ehkä riistan puute pakotti eroamaan. Kenties hajaannus on tapahtunut yksinkertaisesti Beringinsalmessa, josta osa jatkoi matkaansa Uudelle mantereelle, osa taas nykyiseen Fennoskandiaan päin. Ehkä, mutta se ei ole tärkeätä tällä kertaa missä tuo hajaantuminen tapahtui ja milloin, tarkoitukseni on vain osoittaa, etteivät samanlaiset luonnonolosuhteetkaan saa ihmistä luomaan niin paljon samanlaista kulttuuria jollei ole olemassa jotakin yhteistä perua aikaisemmalta ajalta.

En tietenkään ole ainoa, joka on kiinnittänyt huomionsa intiaanien ja lappalaisten samankaltaisuuteen. Norjalainen piispa E. Berggrav kertoo Baeivašgieddessä: ”… meidän kaukaisimmassa tunturikappelissa, näen edessäni joukon ruskeaksi paahtuneita, partaisia kotkankasvoja – he todella muistuttavat intiaaneja – poropaimenia, jotka ovat kiitäneet pulkissaan sinne tuntureiltaan.”

Arktisen alueen kansoilla, siis eskimoilla, intiaaneilla ja lappalaisilla on monia tapoja, joiden samankaltaisuus on silmiinpistävä. Kota: suunnilleen samanlainen intiaaneilla ja lappalaisilla. Lasso, jokaisen cowboyn ja gauchon välttämätön apuneuvo, on todellisuudessa tuotu Amerikkaan Euroopasta, jossa se esiintyy lappalaisten suopunkina. Nauhan punonta, joka tapahtuu pirralla, on levinnyt hämmästyttävän samankaltaisena Skandinaviassa ja Amerikan luoteisrannikon pueblo-intiaaneilla, sekä lisäksi ainu-kansalla. Se seikka, että vanhalla mantereella poronhoito on kehittynyt metsästyksestä (pelko riistan loppumisesta) taas johtaa ajatukseen, että kun intiaanit ovat pysähtyneet metsästysasteelle (ei ole tarvinnut ruveta paimentolaiseksi, koska riistaa on riittänyt) ovat vanhan mantereen kansat kehittyneet paimentolaisasteelle ja edelleen. Monilla alueilla Australiaa, Afrikkaa ja Lappia sekä Uutta mannerta myöten, pyydystetään riistaa oksista punomalla tai kivikasoista pystytetyillä aidoilla, jotka kapenevat hitaasti, meillä aikaisemmin näin on tapahtunut peuranpyynti (kyseessä on vuomen). Erästä ikivanhaa pu’inta kutsutaan etelä-Amerikkalaisella nimellä poncho. Poropaimenilla se tunnetaan nykyisinkin syrjäseuduilla asuvilla lappalaisilla, jotka valmistavat sen karhun nahasta, inarilaisten sieppuri. Nahan suuruushan on rajoitettu, ja jos halutaan peittää ruumis kunnolla, joudutaan helposti siihen, että se tehdään kahdesta kappaleesta, etu- ja takakaistoista. Tämänkaltainen puku esiintyy osittain ostjakeilla, samojedeilla ja lappalaisilla sekä monilla Pohjois-Amerikan intiaaniheimoilla. Eskimot ovat siihen lisänneet vielä hupun ja lappalaisilla tavataan eräs toinen hupullinen vaatekappale, luhka, joka on tehty verasta ja lienee kehittynyt em. muodosta ja on käytössä edelleenkin. Intiaanien käyttämä häpyverho on käytössä itse asiassa myös lappalaisilla. Onhan säpikkäiden nahkainen yläosa (stikaht) kehittynyt juuri tällaisesta häpyverhosta. Vastaavina jalkineina pidetään mokkasiineja, jotka eivät, niinkuin yleisesti luullaan, ole intiaaneille ominaisia: se on levinnyt suureen osaan Siperiaa, mistä saarekkeita ulottuu Lappiin ja yleensä koko Eurooppaan. Kysymyksessä on lappalaisten nutukas, kallokas ja vuotakenkä (tiedot ennen kaikkea K. Birker-Smithin). Arktisen alueen esinekulttuuri on samaa. Hyvän vertailukohdan tarjoaa esim. harppuunankärki, joka kaikkialla on melkein samanlainen. Kampakeraamisen kulttuurin esinelöydöt kertovat täysin samanlaisista esim. ornamentiikasta (esimerkkejä runsaasti kirjassa Acta Arctica II).

Pohjois-Amerikassa, Siperiassa ja Lapissa asetetaan lapsi eräänlaiseen kehtoon, jota äidin on helppo kuljettaa selässään, tai joka voidaan helposti kiinnittää poronselkään tai ripustaa kotaan. Kysymyksessä on tietenkin komsio. Yleisesti ruumiinmuotoja tutkittaessa rotupiirteitten selvittämiseksi, jätetään huomioimatta komsion mahdollinen kyky muovata kalloa. Kirjallisuudessa vain todetaan ruumiinmuotojen poikkeavan yleiseurooppalaisista rotuominaisuuksista. Kun lapsi heti synnyttyään joutuu komsioon, on luonnollista, että lapsen pehmeät luut siinä muovautuvat. Mitä taas tulee lappalaisten pieneen kokoon, sekin lienee laskettavissa ulkoisten olosuhteiden tiliin, ainakin osaksi. Ankarat elämänvaatimukset ja huono ravinto eivät voi olla jättämättä jälkiään. Jos ajatellaan intiaaneja, niin voidaan todeta kasvonpiirteitten samankaltaisuus lappalaisiin nähden. Mongoolisen rodun tuntomerkkejä intiaaneilla ovat musta karkea tukka ja ulkonevat poskipäät.

Ihmisillä on luontainenkin viehtymys vieraaseen, niin myös poikkeavaan rotuun. Kai siinä on ajatuksena luonnon tasapaino rodullisten ominaisuuksien suhteen. Jo 1500-luvulla esiintyy mainintoja käräjäkirjoissa pirkkalaisten jalkavaimoista Lapissa. Mm. Tornion käräjillä v. 1563 vuonolainen Niilo Hannunpoika lunasti itsensä vapaaksi 146 mk:lla. Hän oli pitänyt yhteyttä erääseen lappalaisnaiseen, joka aikaisemmin oli ollut hänen serkkunsa jalkavaimona. Tämänkaltaisia merkintöjä tapaa usein, jopa niin, että tiedetään pirkkalaisilla olleen lapinkylissä lappalais-jalkavaimoja, jotka pitivät huolta miestensä omaisuudesta, eivätkä lappalaiset pystyneet salaamaan mitään. Tämä verenkierto ei tietenkään ole ollut vaikuttamatta rodullisiin ominaisuuksiin.

Oinonen esittää myöskin mielekkään ajatuksen kielen lähentymisestä naapurikieliin. Tuota ajatusta, jonka mukaan lappalaisten sanasto, ensin vetäytymisen jälkeen merenrannikolta ja sitten taas takaisin sinne, on saattanut heidät tilanteeseen, jolloin aikaisempi sanasto ei käykään, ja tilalle on tullut uusia sanoja, jotka ovat lainatut naapurikieliltä.

Pitkän periodin aikana rodulliset ominaisuudet ovat vähenneet, mutta perusluonne on edelleenkin säilynyt. Rauhallisuus, tunteiden peittäminen, ne eivät ole yksinomaan lappalaisia luonteenpiirteitä, arktinen hysteria on niinikään yhteinen piirre arktisilla kansoilla, samoin esiintyy taipumus ylenmääräiseen alkoholin käyttöön.

Merkillinen on myöskin se kertomus, jota tavataan arktisilla alueilla ja joka kertoo ihmisen polveutuvan koiran ja naisen suhteesta. Nämä muistelukset ovat levinneet Aasiasta sekä Amerikkaan että Eurooppaan. Amerikan puolella voidaan noita kertomuksia seurata aina Guayanaan asti. Enontekiöllä tuo muistelus esiintyy vapaasti kerrottuna:

”Ruottissa oli kuninkhan tytär, mutta s’oli jusuri mahoton tyär ko teki rikoksia ja joutui vankilhaan. Mutta sille tuli ikävä siellä ja niin se sai sinne seuraksheen koiran. Mutta jonkun ajan kuluttua se tyär sai kaksi lasta, ja ko siellä ei ollu käyny muita sen tyttären tykönä ko se koira, niin net ihmiset kauhistuit siellä hovissa ja ajoivat sen tyttären Lapphiin lapsinheen. Näistä lapsista saivat lappalaiset alkunsa, ja niitä lisääntyi sinne. Mutta se tästä johtuu, että lappalaiset laukkovat tuntureita koira matkassa, niill’on fiinit vaatheet ja net kulkevat ko prinsessa.” (Paulaharju)

Teoriathan elävät siksi kunnes ne kumotaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tutkia enemmän kysymystä lappalaisten alkuperästä. Koska minulla ainakaan tällä hetkellä ei näytä olevan siihen mahdollisuuksia toivon, että kirjoituksen olisi herättänyt uusia ajatuksia toisille. Ehkä minulla joskus on mahdollisuuksia enempään.

Nils-Aslak Valkeapää

.

.

Kirjallisuutta

Yrjö Kokko: Molli, maailman viisain koira. Kuvitettu. WSOY 1965.

Kaltio 8/1965

Kokko ja laulujoutsenen nimi yhdistetään usein, samalla, kun todetaan Kokon pelastaneen kauneimman lintumme. Ehkä asia on niin – tosin sitä ei kannata tässä yhteydessä pohtia.

Joka tapauksessa on myönnettävä Kokon kiistattoman suuri vaikutus juuri joutsenen julkiseen tietoisuuteen saattamisesta. Toivottavasti voidaan sanoa pian koirien kohdalla: Kokko on pelastanut koiramme pirttiorjuudesta!

Kirja koirasta ei liene kovinkaan houkutteleva, ainakaan ”puhtaan” kaunokirjallisen maun omaavalle. Kokon Molli voittaa kuitenkin luottamuksen jokseenkin pian, saa kiinnostumaan koiramaisuuksista ja jopa ajattelemaan koiran asemaa yhteiskuntamme jäsenenä – ja se on paljon se. Koirien asema asutuskeskuksissa on tosiaankin ”pirttiorjuus”, ja olisi toivottavaa, että Kokko saisi kirjallaan aikaan monen tuollaisen orjuuden lakkaamaan.

Kokon kirja lähtee liikkeelle empien, mutta tempaa sitten mukaan, ja saa lukijan jopa jännittyneenä tarkkaamaan koiran edesottamuksia. Eläinten ystävä loistaa jokaisen rivin välistä, sen tuntee kerronnan aitoudesta. Mieleeni tuli kirjan Manu Hetan raitilla aivan elävänä, ja jostakin syystä rupesin katsomaan koiria tarkemminkin ulos mennessäni. Kokko on saanut Mollistaan paljon kiinnostavamman tuttavuuden kuin monesta muusta päähenkilöstään, ja on onnistunut luomaan kirjan, joka on asetettava hänen muiden teoksiensa edelle, jonnekin Laulujoutsenen, Pessi ja Illusian ja ehkä vielä Neljän tuulen tien jälkeen.

Nils-Aslak Valkeapää

Kaltio – Pääkirjoitus

Keksittyä taidetta

Pääkirjoitus 2-3/2024

”Tunnelma avajaisissa poikkesi mukavasti siitä, mihin olen tottunut. Ehkä satun vain aina perinteisempiin avajaisiin, missä ammattitaiteilijat esittelevät työtään viinimukin säestyksellä.” Päätoimittajakin katselee tällä kertaa taidetta.

Kannessa: Vulnerability

Kannessa 2-3/2024

Noora Ylipietin näyttely Vulnerability / Altistuneet on Kemin taidemuseon tämän vuoden kesänäyttely. Vampyyriä tavoitteleva kokonaisuus käsittää monumentaaliset tuhat erikseen nimeämätöntä […]