Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Blinded by the Light. 115 min. Ensi-ilta 8.11.2019.
Ohjaus Gurinder Chadha; käsikirjoitus Sarfraz Manzoor, Gurinder Chandra, Paul Mayeda Berges; pääosissa Viveik Kalra, Kulvinder Ghir, Meera Ganatra, Dean-Charles Chapman.
1980-luvun lopun Britanniassa elävää teini-ikäistä Javedia kiusaa moni asia: rasismi, patriarkaalinen pakistanilainen perhekulttuuri, thatcherilainen kurjistamispolitiikka, tästä seuraava isän työttömyys, köyhyys ja näköalattomuus. Toivoa tuo oma kirjallinen kunnianhimo, joka kuitenkin törmää traditionaalisen isän tyrkyttämiin roolimalleihin. Myös kiinnostus popmusiikkiin sotii perinteitä vastaan.
Kulttuuriset ristiriidat aiheuttavat identiteettikipuilua, joka liittyy käytännön kysymyksiin: Miksi jäädä pois englantilaiskaverin bileistä? Uhmatako isän tahtoa? Pyrkiäkö toteuttamaan kirjallisia haaveita? Tapaillako tyttöjä salassa?
Oma ääni löytyy Bruce Springsteenin musiikista. Uskoontuloa muistuttava kuuntelukokemus antaa Javedille identiteetin: hänestä tulee ”Pomon” muslimifani, joka tarvittaessa puhuu Springsteen-sitaatein. Yleiskäsitteillä pelaavat biisit vastaavat moneen tarpeeseen: ne toimivat omien tuntojen ja haaveiden tulkkina ja isäkapinan keinona, rakentavat uudenlaista avarampaa identiteettiä (traditionaalisen jäykkyyden vastapainoksi) ja auttavat jopa puolustautumaan rasisteja vastaan. Päähenkilön ympärillä leijailevat tekstinpätkät selventävät sisältöä ei-faneille.
Komediallisuudesta huolimatta kokonaiskuva pysyy pitkään arkisen realistisena. Esimerkiksi kirpputorille sijoittuva musikaalikohtaus tapahtuu suurimmaksi osaksi Javedin mielikuvituksessa. Springsteenin musiikilla on samankaltainen tehtävä kuin miesstrippauksella Housut pois! -elokuvassa: se on toivon ja yhteisyyden väline ankeissa olosuhteissa.
Yhteiskunnallinen todellisuus kuvataan pääosin moniulotteisesti. Niin sanotun feelgood-elokuvan kliseet saavat vallan kohtauksessa, jossa kaverikolmikko juoksee ja tanssii läpi kaupungin musiikin luomaa yhteisyyttä juhlistaen. Toisaalta elokuvan jälkipuoliskon keskeinen kohtaus kokoaa ristiriidat vakuuttavasti yhteen: Javed häipyy siskonsa häistä – kyseessä on perinteinen järjestetty avioliitto – ostamaan lippuja Springsteenin keikalle. Sillä aikaa fasistisen National Frontin mielenosoittajat pahoinpitelevät hänen isänsä. Kapinoidessaan väljemmän identiteetin puolesta hän tulee pettäneeksi oman yhteisönsä tilanteessa, jossa siihen kohdistuu ulkoinen uhka.
Lopun keskeiseksi teemaksi kohoaakin oman taustan ja individualismin yhteensovittaminen – sovinto isän kanssa. Samaa teemaa käsittelee elokuvan pohjana oleva teos, Sarfraz Manzoorin omaelämäkerrallinen Greetings From Bury Park: Race. Religion. Rock’n’Roll. Selvää kuitenkin on, että Blinded by the Light kaventaa alkuperäisteoksen materiaalia (ymmärrettävistä tilasyistä) ja sävyjä (vähemmän ymmärrettävän silottelun tieltä). Jo katsoessa herää esimerkiksi kysymys, miten Springsteen-muslimifanin identiteetti suhteutuu edessä olevaan islamistisen terrorin nousuun. Kirja tiettävästi tarkastelee tätä aspektia hyvin vakavasti. Lisäksi sekä köyhyyden että sukupolvisovinnon kuvaus ovat synkempiä.
Elokuvaa voi luonnehtia yhteiskunnallisen ongelmakuvauksen komedialliseksi kevytversioksi. Sellaiseksi se on pitkään huomattavan monitahoinen, mutta lopetus pyrkii pilaamaan tämän: Springsteen otetaan sillanrakentajaksi niin sukupolvikonfliktissa, identiteettiristiriidassa kuin parisuhdekriisissäkin, ja hänen sanoitustensa siteeraus saa liki raamatullisen sävyn. Samalla Blinded by the Light laimenee menestystarinaksi ja harmoniseksi idylliksi, joka koskettaa siinä määrin kuin sentimentaalinen elokuvasatu voi tehdä.
Ja koskettaahan se, jos ei liiaksi kiusaannu siirappisista kerronnallisista konventioista ja kysymyksestä, miten äkisti tukahtuneille ristiriidoille on sittemmin käynyt. Finaalin fantasianomaista liikuttavuutta ei voi kiistää, mutta sen kapea-alaisuus palauttaa mieleen toisen elokuvakokemuksen, joka täydentää kuvaa sillä, mitä onnellinen loppu ei salli.
Hanif Kureishin (yllättävää, ettei hänen nimeään tuoda esiin kohtauksessa, jossa isä tivaa Javedilta, keitä pakistanilaiskirjailijoita muka on olemassa) käsikirjoittama My Son the Fanatic (1997) kertoo lähes päinvastaisen tarinan. Tuon elokuvan poika hylkää rockin ja assimiloituneen isänsä ja kääntyy fundamentalistimuslimiksi. Isä, vanha taksinkuljettaja – pakistanilaissiirtolaisten ammatti, josta Javedin isä haluaa pysyä erossa – päätyy pahoinpitelemään poikansa ja menettämään perheensä. Hän palaa autioon kotiin, sytyttää kaikki valot, kaataa drinkin ja laittaa rhythm and blues -levyn soimaan.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.