Ali Jonasson ja Mats Kejonen: Finnkampen. 368 s. Verbal förlag 2025.
Ali Jonasson välittää lähes tuhannen vuoden historian 368 sivulla, ja Mats Kejosen kuvakieli puhuu myös voimakasta kieltään, joka täydentää lukukokemusta. Ei ole helppoa arvostella kirjaa, joka syventää omaa tietämystä itsestä niin paljon, että ei oikein tiedä, miksi itseään kutsua – saati miten aihetta käsitellä ilman, että se yksinkertaistuu epäoikeudenmukaisesti.
Suurten kirjainten ja kuvien takana piilee identiteettiin perustuva monimutkaisuus. Kirja kertoo minulle siitä, kuinka me jälleen kuulutaan yhteen eroissamme. Ruotsissa on 730 000 ihmistä, joilla on suomalainen perimä, ja siihen perimään liittyy erilaisia juuria. Finnkampen on huolellisesti työstetty ja sen sisältämät asenteet on melko piilotettuja: Tärkeää ei ole voittaa narratiivia, vaan joskus myös osoittaa, missä historiankirjoittajien mielipiteet eroavat toisistaan.
Suorituspaine on sana, joka tulee mieleen, koska tämä sarjakuvaromaani on rikas kuvatessaan meidän yhteistä historiaamme. On mahdotonta olla sijoittamatta Finnkampenia yhteen Art Spiegelmannin MAUSin (2003) ja Mats Jonssonin sarjakuvaromaanin När vi var samer (2021) kanssa, net kuuluvat saman teeman alle. Net tuovat esiin historiaa, joka on vaikuttanut ja vaikuttaa sukupolviin, ja tekevät sen monimutkaisuudesta ymmärrettävää henkilökohtaisen kerronnan avulla, joka perustuu siihen, mitä tiedämme ja joissakin tapauksissa emme tiedä historiasta. Finnkampen nostaa esiin historian osia, joita en ole koskaan lukenut. Kapinalliset, kuten metsäsuomalainen Dan Andersson, on nyt saanut sankarin aseman minun historiakäsityksessäni.
Sarjakuvaromaani on monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen. Koko historian ajan olemme jahdanneet toisiamme erilaisuutemme vuoksi, mitä ilmeisesti jatkamme vielä tänäkin päivänä – mutta emme ilman vastarintaa.
Finnkampen, elikkä Ruotsi–Suomi-maaottelu, kuvaa osaaa Ruotsin historiasta. Kirjailijan elämästä alkaen ja edestakaisin historian aikataulun myötä lukija saa perspektiiviä siihen, mitä on olla ruotsinsuomalainen Ruotsissa nyt ja ennen vanhaan. Tehtaan työväen, mitä tutkijat uskoivat kielenoppimisesta 1980-luvulla ja kaikenlaista, mikä oikeastaan on vaikkutanut kulttuuria.
Helposti oppii, ja oppii miettimäänkin, että millaista elämä saattaa olla ihmisille maassa, joka ei puhu sen maan kieltä. Tämä ei ole vain ruotsinsuomalaisten historiaa, tämä voi yhtä hyvin olla kertomus elämästä silloin, kun oma kieli ei välttämättä kanna siltojen yli ymmärrykseen niinko aiheesta ”toisaalta” ruotsinkielistä ”annanhet” elikkä ”otherness”.
Mitä muuta teollisuus teki, ja mitä se toi mukanaan? Se on vain yksi osa kokonaisuudesta tässä kirjassa. Se auttaa varmaan niin nuoria kuin vanhempiakin keskittymän tähän osaan historiaan. Ja se muistuttaa siitä, että se mitä tapahtuu täällä ja nyt, on historiaa huomenna.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
