Oulun teatteri: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.3.2024.
Alkuperäissarjakuva Liv Strömquist; ohjaus, dramatisointi ja koreografia Ona Korpiranta; lavastus Kalle Nurminen; pukusuunnittelu Onerva Luoma; valosuunnittelu Olivia Pohjola; äänisuunnittelu Antti Kainulainen; kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho.
Rooleissa Elina Ylisuvanto, Heli Haapalainen, Jaana Kahra, Oliver Kollberg, Elviira Kujala, Mirjami Kukkola, Sami Lalou, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa.
Oulun teatterin pienen näyttämön täyttää teos Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, Ona Korpirannan sovitus Liv Strömquistin samannimisestä sarjakuvasta. Ruotsalaisen Strömquistin teoksia voisi kuvata sarjakuvamuotoiseksi essee- tai tietokirjallisuudeksi, joka käsittelee laveita teemoja feministisestä kulmasta. Niin teoriapakki kuin valitut esimerkitkin ovat aina vakuuttavia ja leikkisän moninaisia. Myös Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan hypähtelee vaivattomasti Platonin Pidoista Beyoncén sanoituksiin, Søren Kierkegaardista smurffeihin.
Korpiranta tuo lavalle Strömquistin suuret kysymykset rakkaudesta myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa. Rakkaus voi tunnetusti roihahtaa hyvinkin banaaleista pikkuseikoista ja sammua ilman mitään ihmeempää syytä.
Vai onko näin välttämättä? Millaiset kehityskulut ovat johdattaneet nykyisiin itsestäänselvyyksiin? Mitä Leonardo DiCaprio tekisi, entä Pikku Prinssi?
Strömquistin sarjakuvissa ilmaisu on hyvin tekstipainotteista ja typografialla leikittelevää. Mustavalkoisilla sivuilla värejä pilkahtaa ainoastaan satunnaisena efektinä. Pelkistetyt ihmishahmot ovat miltei vain puhuvia päitä. Näyttämösovituksella onkin mahdollisuus ponnistaa moniin suuntiin.
Näyttelijät jongleeraavat onnistuneen vauhdikkaasti tekstin näkökulmilla. Tärkeä on Heli Haapalaisen tulkitsema sosiologi Eva Illouz. Elina Ylisuvanto Strömquistina tuo tietopainotteiseen kokonaisuuteen loppumetreillä voimakkaampaa tunnetta.
Olivia Pohjolan suunnittelemat valotilanteet vaihtuvat terävästi, Antti Kainulaisen äänet kaukosäätimen loksahduksineen korostavat ripeitä siirtymiä. Onerva Luoman puvustus leikittelee tyylitellyllä epookilla ja selkeillä väreillä, ja naamiot sopivat karnevalistiseen menoon luontevasti.
Kalle Nurmisen luoma näyttämökuva ei juutu alkuteoksen visuaaliseen niukkuuteen: ateljee pursuilee piirtäjän työvälineitä sekä muuta tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa.
Mutta miksi oikeastaan ollaan sarjakuvataiteilijan luona? Miksi tekstiin on lisätty hahmoiksi paitsi Strömquist itse, myös hänen äitinsä (Mirjami Kukkola)?
Sovitus tuntuukin alleviivaavan tarpeettomasti alkuteoksen sarjakuvaluonnetta — käsiohjelmaa myöten. Pitkään puhutaan siitä, että nyt tässä teemme sarjakuvaa rakkaudesta. Itsessäni heräsi ärtymys: ei tämä, mitä parhaillani katson, ole sarjakuva, tämähän on näytelmä!
Lopuksi hahmot itsekin kääntävät kelkkansa. Ei tehdäkään sarjakuvaa vaan näytelmää.
Korpirannan ohjaus välittää kyllä värikkäästi ja railakkaasti Strömquistin rakentaman ideoiden ja assosiaatioiden runsaudensarven. Metatasojen vatvominen tuo kuitenkin kokonaisuuteen turhaa raskautta ja mutkikkuutta. Keskittyisivät siihen rakkauteen.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
