Fingerpori. 85 min, K12. Ensi-ilta 16.10.2019.
Ohjaus Mikko Kouki; rooleissa Santtu Karvonen, Aku Hirviniemi, Jenni Kokander, Kari Väänänen, Pirjo Lonka ja Tom Petäjä
Ensikuvistaan lähtien Fingerpori antaa odottaa suuria. Miljöö on kuvattu ihanan seisahtuneeksi, interiöörit ovat yksityiskohdiltaan pikantteja, kekseliäitä ja kuudestilaukeavia. Aurinko paistaa, leikkaus etenee kuten strippi ja kaupungin sheriffillä on selkeä tehtävä. Mutta siihenpä tämä nostatus sitten jääkin, koska kaikki muu tuntuu menevän hukkaan ja muihin eläimiin. Hirtehinen huumori päättyy jo ennen kajoaan.
Mikko Koukin ohjaustyö ei kanna. Neliosaiseksi jaksotettu elokuva kertoo osissaan kaupunginjohtaja Aulis Homeliuksen tarinan, Krapula-Päivin sekä Allan Kurman sekoilut, Heimo Vesan avioliitto-ongelmat ja Rivo-Riitan surullisen hahmon sutkautukset. Fingerpori-sarjakuvasta väkisin päälleliimatut vitsit eivät missään vaiheessa toimi, eikä roolisuorituksiin ole jätetty mitään tilaisuutta loistaa. Kari Väänänenkin sattuu esittämään Kari Väänästä, jonka roolihahmon nimi sattumalta vain on kaupunginjohtaja/sheriffi Aulis Homelius.
Kertojaäänen johdattelema teos jää väkinäiseksi vitsiksi jo pelkästään käsikirjoituksen poikkoilullaan. Teos ei nivoudu: rytmillisesti se on kehänurkkauksissa notkumista ja jatkuvaa katsojan älykkyyden pakoilua. Neliosaisuus epilogineen toiminee vaikkapa näyttämöllä, mutta katsojalle kolmen stripin tarjoilun jälkeen jää käteen haukotuksia ja myötähäpeää. Kuvia kuvien perään, punch-linea päärynäpalloon ja muuta varjonyrkkeilyä ilman varsinaista kohdetta. Kuten hyvin rakennetun stripin, tätäkään ei soisi jatkuvan kolmannen erän jälkeen. Ehkä tyrmäystipoin tässä voisi ollakin jotain hassua.
Näemmä 2010-luvun lopulla on oikeutettua edelleen pilkata vammaisia, hurmaantua pikkutuhmasti fasismista ja höhötellä alkoholismille. Kaikki jarlamainen hoksaavuus, terävyys ja komiikan erkaantuminen konnotaatioissa hukkuu kömpelöön ylinäyttelemiseen. Ajoitus ei täsmää, strippien kuvasto ei kanna näyttelijöiden lävitse katsojalle. Eräs kanssakatsoja sen osuvasti totesikin: ”Tulee ikävä jopa Ere Kokkosta.”
Jotain valonpilkahdustakin elokuva rakentaa henkilöidensä ympärille. Ihmisellä on näymmä ikuinen ikävä toisen luo, sisäiskertomuksilla fantasiamaailmoissa onnelliset loput sekä Milonoffien veljeksistä joku (tällä kertaa Juho) osaa näytellä niin ärsyttävää, että sympatiaa heruu hienolle roolisuoritukselle ärsyttävänä roolihahmona.
Lavastajat, kuvauspaikkajärjestäjät ja rekvisitöörit ovat tehneet todella tyydyttävän työn ja heidän kättensä jälki kantaa. Oikein muuta siementä tästä ei käteen jääkään.
Pressinäytöksen kahdestakymmenestä katsojasta yksi nauroi ääneen muistaakseni kolmesti. Ehkä ensi-illassa hänen kaltaisensa katsoja löytää itselleen sielunkumppanin, jota tällainen masokismi hurmaa – ehkä jopa hiukan naurattaakin yhdessä. Muutoin elokuva jää historiaan auringon kajoon ratsastavana pettymyksenä.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Maija Saviniemen toimittamassa artikkelikokoelmassa Kalle Päätalo tutkijoiden silmin luodataan Päätaloa historian kuvaajana sekä kielen ja murteen taitajana ja kuvataan Kallen kasvua kirjoittajaksi ja kirjoittajana.
Oulun Muusajuhlillekin saapuvan Ville Hytösen runokokoelman Thule arvioi Matti A. Kemi. ”Kokeellisuus loistaa poissaolollaan, mikä on nykyrunouteen verraten vanhakantaista, mutta ilahduttavaa.”
”Suvi Rimpiläisen kerronta on mehevää, kieli soljuvaa, monimurteista, ilmeikästä ja tehokasta”, kirjoittaa Risto Kormilainen tämän vinksahtaneista novelleista koostuvan esikoisteoksen arviossaan.
Haukiputaalta maailmanmaineeseen taiteilleen Antti Laitisen näyttely Taipuisa Maisema on esillä WAM Turun kaupungin taidemuseossa 18.9.2022 asti. Helianne Kallio tutustui ylöspanoon avajaisviikonloppuna.
TariNoita on näyttelijä Annina Rokan vuonna 2013 aloittama projekti, jossa Rokka kerää ja muokkaa lasten ja ikäihmisten omia tarinoita ja ideoita esityksiksi. Yksittäisiä, improvisaationkaltaisia tarinallistamisia ja laajempia, ohjattuja kokonaisuuksia yhdistää sadutusmenetelmä.
Julkaisemme James Joycen Ulysses-romaanin satavuotisjuhlan kunniaksi uudelleen Kaltiossa 1/1965 ilmestyneen Jorma Eton esseen kirjasta, jonka Pentti Saarikosken suomennos oli tuolloin juuri julkaistu.
Kukapa ei olisi suurella mielenkiinnolla seurannut ajassamme jälleen kurantiksi pulpahtanutta ikuisuuskeskustelua sekä keskustelua keskustelusta kritiikin kriisistä? Kolumnistimme Jaakko Laitinen ainakin.
On leppeän kesäinen sunnuntaialkuilta Kaunasissa, Liettuan toiseksi suurimmassa kaupungissa. Toinen Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden 2022 kolmesta pääviikonlopusta, Santaka eli Nieman- ja Nerisjokien […]
Kesäkuun Kaltion kansiteos on Johanna Pétursdóttirin akryylimustemaalaus ”Uusi alku”. Teoksen voi nähdä Oulun Galleria MABD:n ryhmänäyttelyssä 3.7. asti. Johanna Pétursdóttir […]
Rovaniemen-kolumnistimme katselee tällä kertaa televisiota. Tai jos ei aivan televisiota, niin kuitenkin televisio-ohjelman ympärille kehkeytynyttä harmaata kohinaa. Aikoinaan, kun Kiasman […]
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
