Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Niukkasanaisuuden surullisuutta
Ville Hytönen: Thule. 80 s. Enostone 2020.
Ville Hytösen yhdeksäs runokokoelma Thule ansaitsee itsenäisen kritiikinsä Enostonen runotuotannosta vuodelta 2020. Aiemmin Kustannusosakeyhtiö Savukeitaan kirjallisena johtajana toiminut Hytönen on palannut vapaaksi kirjoittajaksi. Runoissaan viroa ja suomea yhdistelevä Hytösen tuorein runoteos on kauttaaltaan onnistunut ja harmoninen.
Hytönen jatkaa aiemmasta tuotannostaan tutuksi tullutta aistien ja luonnon läsnäolon kaunista kuvailua. Itämeri-trilogian päätösosaksi Thule on ehkä pohtivampi kuin avausosa Karsikkopuu (2011), mutta seesteisempi, ihmisystävällisempi, sivumäärältäänkin käpertyneempi kuin miltei satasivuinen kakkososa Sotaraamattu (2014). Trilogian mytologinen aihelma huipentuu loppurunoon, josta maininta kritiikissä tuonnempana.
Runokokoelma jakaantuu viiteen osaan. Alun ”Tule Ultima Thule” koostuu lyhyistä yksittäisrunoista. ”Rasvatyyni” sekä ”Rohkem” laajentavat runomaisemaa mutta pysyvät niukkasanaisessa esityksessään. Pidemmät, monisivuiset osat ”Taigan runot” sekä ”Sosnovyi Bor” ovat yksittäisrunoina teoksen parhaita antia eheydellään.
Pirteästi, virtaavasti ja rytmittäen Hytönen käsittelee vähäsanaista runouttaan: kokonaisteoksena Thulen harsoinen ja unenomainen maisema nojaa tarkoin harkituille sanoille ja rytmiikalle. Harvakseltaan yli kolmisanaiset säerivit ovat hypnoottisia. Lopulta vähäsanaisuus viedään äärimmäisyyksiin ”Montšegorsk”-runossa, jossa yksisanaiset säerivit neljässä säkeistössä muodostavat tasan kaksikymmentäsanaisen runon.
Teoksen välilehdet ovat väriltään mustia ja niiden valkoisesta fontistosta pilkistävät lohduttomat runojen nimet, jotka eivät elämän riemuin mässäile. Muotoilultaan runot ovat oikeareunaiseen palstoitukseen nojaavia ja hyödyntävät ilmavaa rivivälien tyhjyyttä. Kokeellisuus loistaa poissaolollaan, mikä on nykyrunouteen verraten vanhakantaista, mutta ilahduttavaa.
Teoksen viimeisessä kahdessa osassa puhutaan pasifismin äänellä, josta jälkikäteen luettavissa on ihmettelyä slaavilaiseen sotaisaan kuvastoon: ”sotilasajoneuvon / levoton tuuli / siemenet / metalliputkien / sinessä halkeavat / ja uusi elämä alkaa / satojen lintujen raakkuessa // en voinut nukkua / ikävä puhui / kuin venäläinen radio”.
Lopun ”Sosnovyi Bor” on ilottomuudessaan ja tyhjyydessään kerrassaan liikuttava. Haikea lopetus myyttisine aineksineen pakottaa aloittamaan teoksen lukemisen uudestaan ja pohtimaan Hytösen maagista realismia suhteessa luontoon: ”lapsi taittelee origamia / istumme miehen kanssa jokirannassa // hän on syntynyt kolme päivää sitten / kolme rauhallista päivää sitten // mies kertoo tyhjyydestä // ja kun hän lopettaa, näen sorsia / joen jokaisen erikseen määriteltävän / osan yhteydessä”.
Hytösen teos jäi lehdistön kritiikeistä yllättäen paitsioon. Itse näkisin jopa klassikkoteoksen piirteitä, koska Hytösen valitsema minimalismi sotii nykyistä monimerkityksellisyyttä ja -sanaisuutta vasten, semminkin kuitenkin osoittaa Hytösen kielellisyyden hioutuneen entistä kirkkaammaksi ja edustavan alansa huippuosaamista.
Itämeri-trilogian päätösosaksi Thule vertaantuu Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan kaltaiseksi tihentymäksi. Hytösellä onneksemme riittää vielä runotuotannon saralla annettavaa omaleimaisella ja harvasanaisella runoudellaan.
Maisemia saamelaisen nykytaiteen rinteiltä
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
European Capital of Culture: Next Stop – Elections
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferian yhteisöllinen syli on avara, innostava ja lämmin
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
Yhteinen hyvä
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Mitä kulttuuripääkaupungistani halutaan kertoa ulkomaalaisille
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Keikalta keikalle, riimistä joikuun, livđestä leu’ddiin
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Kulttuurivuoden 40 ensimmäistä päivää
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Kyllä luonto puuhun ajaa
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin palkitun Rúnar Rúnarssonin vaikuttavaa taidetta
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
Unelmat ja painajaiset kohtaavat tulevaisuuden Oulussa
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Eurooppatie 75 Välimereltä Jäämerelle
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Kannessa: Ducica
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
Tasapainottelua
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
Isäsarjan loppu
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
Romaanidebyytti luo identiteetin asetukset ja alustat uudesti
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
Metsäntutkimuksen usva ja hähmä
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
Syntipukkitalous: Omelasista nykyajan politiikkaan
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
Salmenperä tutkiskelee jälleen ihmisyyttä
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.