Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Tupakointi merkityssisältönä kirjallisuudessa
Mika Hallila: Savumerkkejä. Tupakointi suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulta 2000-luvulle. SKS 2019.
Suomalainen kirjallisuus haisee tupakalle. Sen todistaa FT, dosentti Mika Hallila mainiossa teoksessaan Savumerkkejä. Hän on perehtynyt tupakointiin suomalaisessa kirjallisuudessa alkaen 1800-luvun kansanperinteestä ja J. L. Runebergin runoudesta aina uusimpaan 2010-luvun kirjallisuuteen.
Aluksi Hallila selvitettelee tupakan semiotiikkaa. Tupakka on osa arkista merkkijärjestelmää ja sosiaalista todellisuutta. Kirjallisuudessa tupakka ja tupakointi ovat monitulkintaisia merkkejä, joita lukija tulkitsee oman viitekehyksensä läpi. Ajallisesti kirjallisuudessa tupakan merkitys on muuntunut positiivisesta kielteiseksi, sillä sen merkitys nähdään aikamme sairautena, joka edustaa kuolemaa. Siten tupakka on elämän päätöksen kuva entistä selkeämmin. Näin vaikkapa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanissa: ”Tupakoivat ihmiset ovat epäonnistuneita.”
1900-luvun alkupuolen kirjallisuudessa näkyvät selkeästi tupakoinnissa sosiaaliset erot. Herrasväki polttaa sikareita ja alemmat kansankerrokset piippua. Naisten tupakointia kuvataan miehiä huomattavasti vähemmän. Kainuussa ja Koillismaalla piipunpoltto kuului vanhempien naisten tapoihin. Tästä esimerkkinä Ilmari Kiannon Ryysrannan Joosepin Karihtaniemen Amanta ja Kalle Päätalon kuvaus Riitu-äidistään Iijoki-sarjassa.
Piipunpolttajista yhtenä esimerkkinä Hallilalla on Veikko Huovisen Rauhanpiipusta (1956) filosofi Petro Pacpipo: ”On jo kerrottu, että hänen päässään oli punainen myssy ja suussa riippui tuikeasti savua tuprutteleva piippu.” Huovinen kääntää Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden piipukuvaukset nurinniskoin. Pacpipon rauhanpiipun tupakka ei ole sen enempi hyvää tai laadukasta. Runebergilla tupakka edustaa yhteyden merkkiä, kun taas Huovisella se erottaa.
Kirjallisuus heijastaa aina syvällisellä tavalla elämän monimuotoisuutta. Hallila osoittaa, kuinka kirjallisuus on kerännyt ja varastoinut kulttuuriseen muistiinsa tupakointia kuvaavia asioita. Suomalainen kirjallisuus on kuvannut tupakkaa ja tupakointia hyvin tavallisena, arkisena ja myönteisenä asiana. Ehkä vasta parin–kolmen viime vuosikymmenen aikana tupakointiin kirjallisuudessa on liitetty kielteinen merkitys. Hallila sanoo, että ”kirjallisuuden tupakoinnin esityksillä on monipuolisia ja monimutkaisia tulkinnallisia tehtäviä ja merkityksiä, joita ei voi korvata minkään muun aineen kuvauksella.”
Kirjallisuudessa on tupakoinnilla yhteys yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin asemiin sekä arvoihin, mutta myös sukupuoleen. Varhaisemmassa kirjallisuudessa korostuu tupakoinnin miehisyys, jopa patriarkaalisuus. 1930-luvulle tultaessa myös naiset tupakoivat kirjallisuudessa laajemmin, ja oikeastaan vasta 1980-luvulla feministinen minäkerronta tuo tupakan naisen suuhun.
Hallilan teos on aiheen perustutkimusta ja hyvä sellaisenaan. Toki mukaan olisi mahtunut runsaasti kirjailijoita, joilla olisi ollut paljon annettavaa. Esimerkkinä vaikkapa Pentti Haanpää ja Kalle Päätalo. Mutta mielenkiintoisella tavalla niin semioottisesti kuin nautinta-aineena Hallilla kirjallisuuden tupakkaa kuvaa.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.