Mika Hallila: Savumerkkejä. Tupakointi suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulta 2000-luvulle. SKS 2019.
Suomalainen kirjallisuus haisee tupakalle. Sen todistaa FT, dosentti Mika Hallila mainiossa teoksessaan Savumerkkejä. Hän on perehtynyt tupakointiin suomalaisessa kirjallisuudessa alkaen 1800-luvun kansanperinteestä ja J. L. Runebergin runoudesta aina uusimpaan 2010-luvun kirjallisuuteen.
Aluksi Hallila selvitettelee tupakan semiotiikkaa. Tupakka on osa arkista merkkijärjestelmää ja sosiaalista todellisuutta. Kirjallisuudessa tupakka ja tupakointi ovat monitulkintaisia merkkejä, joita lukija tulkitsee oman viitekehyksensä läpi. Ajallisesti kirjallisuudessa tupakan merkitys on muuntunut positiivisesta kielteiseksi, sillä sen merkitys nähdään aikamme sairautena, joka edustaa kuolemaa. Siten tupakka on elämän päätöksen kuva entistä selkeämmin. Näin vaikkapa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanissa: ”Tupakoivat ihmiset ovat epäonnistuneita.”
1900-luvun alkupuolen kirjallisuudessa näkyvät selkeästi tupakoinnissa sosiaaliset erot. Herrasväki polttaa sikareita ja alemmat kansankerrokset piippua. Naisten tupakointia kuvataan miehiä huomattavasti vähemmän. Kainuussa ja Koillismaalla piipunpoltto kuului vanhempien naisten tapoihin. Tästä esimerkkinä Ilmari Kiannon Ryysrannan Joosepin Karihtaniemen Amanta ja Kalle Päätalon kuvaus Riitu-äidistään Iijoki-sarjassa.
Piipunpolttajista yhtenä esimerkkinä Hallilalla on Veikko Huovisen Rauhanpiipusta (1956) filosofi Petro Pacpipo: ”On jo kerrottu, että hänen päässään oli punainen myssy ja suussa riippui tuikeasti savua tuprutteleva piippu.” Huovinen kääntää Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden piipukuvaukset nurinniskoin. Pacpipon rauhanpiipun tupakka ei ole sen enempi hyvää tai laadukasta. Runebergilla tupakka edustaa yhteyden merkkiä, kun taas Huovisella se erottaa.
Kirjallisuus heijastaa aina syvällisellä tavalla elämän monimuotoisuutta. Hallila osoittaa, kuinka kirjallisuus on kerännyt ja varastoinut kulttuuriseen muistiinsa tupakointia kuvaavia asioita. Suomalainen kirjallisuus on kuvannut tupakkaa ja tupakointia hyvin tavallisena, arkisena ja myönteisenä asiana. Ehkä vasta parin–kolmen viime vuosikymmenen aikana tupakointiin kirjallisuudessa on liitetty kielteinen merkitys. Hallila sanoo, että ”kirjallisuuden tupakoinnin esityksillä on monipuolisia ja monimutkaisia tulkinnallisia tehtäviä ja merkityksiä, joita ei voi korvata minkään muun aineen kuvauksella.”
Kirjallisuudessa on tupakoinnilla yhteys yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin asemiin sekä arvoihin, mutta myös sukupuoleen. Varhaisemmassa kirjallisuudessa korostuu tupakoinnin miehisyys, jopa patriarkaalisuus. 1930-luvulle tultaessa myös naiset tupakoivat kirjallisuudessa laajemmin, ja oikeastaan vasta 1980-luvulla feministinen minäkerronta tuo tupakan naisen suuhun.
Hallilan teos on aiheen perustutkimusta ja hyvä sellaisenaan. Toki mukaan olisi mahtunut runsaasti kirjailijoita, joilla olisi ollut paljon annettavaa. Esimerkkinä vaikkapa Pentti Haanpää ja Kalle Päätalo. Mutta mielenkiintoisella tavalla niin semioottisesti kuin nautinta-aineena Hallilla kirjallisuuden tupakkaa kuvaa.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
