
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Aamu Film Company: Hytti nro 6. 106 min, K7.
Ohjaus Juho Kuosmanen; käsikirjoitus Andris Feldmanis, Livia Ulman ja Juho Kuosmanen, Rosa Liksomin romaanin innoittamana. Kuvaus J-P Passi, leikkaus Jussi Rautaniemi, äänisuunnittelu Pietu Korhonen, lavastussuunnittelu Kari Kankaanpää, pukusuunnittelu Jaanus Vahtra, maskeeraussuunnittelu Liina Pihel.
Pääosissa Seidi Haarla ja Juri Borisov.
Ohjaaja Juho Kuosmasen ja kuvaaja J-P Passin yhteistyö toimii jälleen. Eräänlainen adaptaatio Rosa Liksomin Finlandia-palkitusta teoksesta Hytti nro 6 (2011) on kaunis, minimalistisuudellaan kaihoisa elokuva, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta muun muassa pokkaamalla Cannesin elokuvafestivaalin kakkospalkinnon Grand Prix’n. Elokuva on myös vuoden 2021 Suomen Oscar-ehdokas – eikä suotta.
Koska elokuva poikkeaa sisällöltään Liksomin kirjasta muun muassa miespäähenkilön muuttuneen iän ja junamatkan määränpään verran – kirja suuntautuu Siperiaan, elokuvan päätepysäkkinä on ”vain” Murmansk – tarkastellaan tässä kritiikissä elokuvaa omana artefaktinaan ja jätetään kysymykset adaptaatiosta ja varioinnista kokonaan pois.
Kuosmanen on kyennyt rakentamaan suhteellisen hienovaraisen tulkintansa, J-P Passi tuo hämäräotteisella kuvauksellaan oman ripauksensa ja venäjänkielinen dialogi tekee tekstistä muuta, mitä Liksom on ehkä alun alkaen romaaniinsa suomeksi sommitellut.
Seidi Haarlan ja Juri Borisovin tähdittämässä dialogivetoisessa draamassa seurataan junamatkaa Moskovasta Murmanskiin. Elokuva on alkujaan levoton: käsivaralta tehdyn kuvauksen lisäksi ääni- ja värimaailma ovat kolkkoa, tummasävytteistä kirskuntaa sekä levotonta huojuntaa. Yllättävän pian katsoja tottuu minimalistiseen ja pieneen maisemaan, jota elokuvan nimen mukaisesti hytti ja muut erilaiset huoneet lopulta karuudellaan tarjoavat katsojalleen. Ahtaus ja sen tuoma pimeys vangitsevat.
Jostakin syystä jo ensi minuuteilla mieleen juolahtaa Sofia Coppolan ohjaama kulttiteos Lost in Translation (2003). Samaa erkantuuneisuutta, vierastamista ja kulttuurieroja on havaittavissa, samankaltaista hienovaraista ihmisyyksien hankausta ja epävarmuutta valkokankaalla. Mutta sävy on slaavilaisen melankolinen sääolosuhteita myöden.
Nopea rytminen dialogi ja vaivaton näyttelijätyö sekä Haarlalta että Borisovilta toimivat kiitettävästi. Näyttelijöiden ilmeikkyys ja vaivattomuus välittyvät elokuvan alusta saakka. Jopa Borisovin vodkakänninen näyttely tenhoaa kaikessa hitaudessaan ja kömpelyydessään. Ja kun röökiä välillä poltetaan ketjussa, sitä poltetaan kireän hermostuneesti ja syvin henkäyksin.
Dialogi on venäläisen realismin kaltaista humanistista pohdintaa ihmisyydestä, yksinäisyydestä ja eksistentialistisesta kriiseilystä. Anna Ahmatovaa ja Marilyn Monroeta siteerataan maltillisesti. Haarlan hiukan töksähtelevä ja murteellinen venäjä antaa antoisan vastapainon Borisovin murahtelevalle ja säkättävälle natiividiktiolle.
Elokuvan äänimaisema on niin ikään paljas. Teemabiisiksi nousee Desirelessin esittämä ”Voyage Voyage” -hitti, mutta muutoin musiikkia kuullaan hämmästyttävän vähän, vain alle kymmentä kappaletta. Foley- eli jälkiäänitystyöskentely ansaitsee kiitoksensa: ei liikaa, ei liian vähän, vaan juuri tarpeeksi kirskuntaa, köhinää ja kumua. Ihanaa holtittomuutta ja ylipuskevia tuulen kohinoita raiteilta.
Kesken elokuvaa havahtuu pohtimaan, minkälaisen kuvan elokuva antaa muutoin niin russofobiselle kansakunnalle: onko elokuvan viesti ihmismyönteinen vaiko rokonarpinen, tuleeko ihmisen luottaa tuntemattomaan, mitä fyysinen etäisyys kertoo henkisestä etäisyydestä ihmisten välillä? Kulttuurieroja ei onneksemme ole alleviivattu, ja lopulta suomalainen pettää maanmiestään ikään kuin näpäytykseksi kaikille ennakkoluuloille ja ihanteille.
Omiin Venäjän-kokemuksiini peilaten elokuvan ränsistyneisyys ja ajattomuus herättävät kysymyksen, mitä aikakautta se esittelee katsojalleen. Lankapuhelimet ja puhelinkopit viittaavat johonkin menneeseen, kännyköitä ei tietenkään ole, mutta Sony PDX-10:n kaltainen videokamera hämmästyttää. Haarlan päähenkilö käyttää luontevasti säherölle mennyttä C-kasettia, valokuvat otetaan Polaroidin neuvostokopiolla. Tietysti elokuvassa ajatetaan Ladalla, koska muutenhan kyseessä ei voisi olla Venäjälle sijoittuva elokuva. Muutoinkin ajoneuvot ja kiinteistöt ovat lahoamispisteen loppupään saavuttaneita rotiskoja. Glamour on kiskaistu irti kaikesta, nuhjaantuneisuus ja ummehtuneisyys hyökyvät jopa hytistä.
J-P Passin kameratyöskentely pelaa niukalla valaistuksella. Käsivaralla kuvattu materiaali välittää junan huojunnan ja matkan vääjäämättömyyden. Elokuvan kirkkaat kohtaukset ovat maltillisia ja taidokkaasti suunniteltuja päähenkilöiden sisäisen maailman ilmentäjiä. Loppukohtauksien haloefektit ovat ihailtavia sommitelmia. Videokameralla otetut näytteet taustakohisevat kivasti ja tarjoavat muuten rauhattomaan kuvaukseen yllättävän huojumattomia hetkiä.
Koska katsoin elokuvan pressiesityksen sijaan julkisessa näytöksessä, reilun kolmenkymmenen hengen yleisöstä pääsi kerrankin aistimaan välittömiä reaktioita. Humoristisuus onnistuu muutamaan otteeseen kiherryttämään yleisöä, koska ajoitus ja banaliteetti kantaa näppärästi. Muutoin intensiivisen elokuvan pilaa vajaan parinkymmenen minuutin loppu, joka laahaa, matelee ja lopulta ei saa sittenkään aikaiseksi sitä suurempaa, mitä antaa luvata.
Kuten elokuva lopussa kauniisti toteaakin: ”Kaikki tuntuu olevan liian kaukana.” Kummallinen road trip -mäinen elokuva vakuuttaa niukkuudellaan ja huolitellulla sommittelullaan. On sanomattakin selvää, että Kuosmanen on onnistunut Hymyilevän miehen (2016) jälkeen luomaan suomalaiseen elokuvataiteeseen jo toisen merkkiteoksen.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.