Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille. Otava 2020.
Kuulun niihin lukijoihin, joiden mielestä fantasia on parhaimmillaan silloin, kun romaanin maailmassa on sopivassa määrin tuttuutta ja yhtymäkohtia todelliseen elämään. Tämä ehto toteutuu mainiosti kuusamolaissyntyisen Briitta Hepo-ojan teoksessa Sydämiä seireeneille, joka jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille –kirjan tarinaa.
Romaaneissa eletään 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa. Maa on jakautunut kahtia kuningattaren hallitsemaan Etelä-Suomeen ja itsehallintoalue Botniaan. Pohjoista osaa pidetään etelässä takapajuisena ja pelottavana, eikä rajaa pääse ylittämään kevein perustein.
Tiukka raja piirtyy myös ihmisten välille. Periytyvistä etuoikeuksia nauttivat aateliset ja vaatimattomissa oloissa elelevät aatelittomat pysyttelevät omissa porukoissaan. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on leveä, eikä sitä juuri ylitetä.
Epäsäätyinen ihastus kuitenkin puhkeaa tavispoika Timin ja ritarisukuun kuuluvan Lynxin välille. Orastava suhde ei ehdi alkua pitemmälle, kun kuvioon sotkeentuu noita. Suhdedraaman lopputuloksena Tim menettää muistinsa ja Lynx ritariarvonsa.
Jatko-osassa perheestään karkotettu Lynx lähtee Botnian puolelle etsimään noitaa, joka voisi loitsia Timin muistin takaisin. Tytön perään pohjoiseen suuntaa myös Lynxin sisko, luutnantti Fox. Retkiporukkaan kuuluvat vielä sukulaispoika Franz sekä Tim ja tämän kuolleista palannut vanha tyttöystävä Astrid.
Roadtrip etenee sekä Lynxin että häntä jäljittävän seurueen osalta vaaroja väistellen. Kauheuksia riittää: petollisia seireenejä, tieltä löytyviä verisiä sydämiä, rantavedessä vaanivia vetehisiä. Uhkaa tulee myös sisältäpäin. Tuonpuoleisen porteilla käyneellä Astridilla on selvästi jotain salattavaa.
Tärkeäksi hahmoksi Lynxin ja Timin rinnalle nousee nyt Fox, jonka näkökulmasta osa luvuista on kerrottu. Ratsuväessä työskentelevä, sotilaallisen jämäkkä Fox on kiinnostava hahmo, joka mieluummin ottaa luodin sääreen kuin rikkoo ritarien käytöskoodeja.
Keskeinen, jopa ratkaiseva rooli on Timin lemmikkilohikäärmeellä. Tim on yrittänyt opettaa otukselle suomea, mutta huonolla menestyksellä. Seikkailun tuoksinassa kuitenkin osoittautuu, että lohikäärme osaa ilmasta itseään puhumista hienovireisemmällä tavalla.
Jo tarinan aloitusosa aiheutti vastustamatonta ahmimista, mutta Sydämiä seireeneille on ehkä vielä vetävämpi. Hepo-oja osaa annostella jännitystä ja juonen käänteitä sopivassa rytmissä. Toimintaa on paljon, mutta ainakin itseäni haukotuttavia kamppailukuvauksia vähän.
Viehättävää on myös se, miten samoilu läpi metsäisten erämaiden tuntuu lukijan aisteissa asti. Hieno on esimerkiksi kuvaus vierailusta Julma-Ölkyn jyrkänteellä asuvan noidan luona.
Suomea lohikäärmeille –kirjan keskeinen teema on eriarvoisuus ja eri ryhmiin kuuluvien ihmisten ymmärtämättömyys ja ennakkoluuloisuus toisiaan kohtaan. Samaa teemaa käsitellään toisessakin osassa, mutta sen rinnalle nousevat nyt pohdinnot identiteetistä ja oman paikan löytämisestä. Entisen elämän puitteet taakseen jättänyt Lynx joutuu miettimään, kuka oikein on ja miten elämää eletään, kun selkänojana ei enää ole ritariperheen tuki ja varallisuus.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Aluksi taas tiedotusasia: tilaajat, muistakaas tarkistella myös sähköpostienne roskapostilaatikoita. Lokakuussa lähetetyistä tilauslaskuista nimittäin suuri osa on yhä maksamatta, ja kunhan […]
Tämän joulukuun kansiteoksemme on Pirjo Nykäsen öljyvärimaalaus ”Kasvatan kukkia sinulle rakkaani” (2019), jonka voi 25.1.2024 saakka nähdä Raahen Myötätuuli-galleriassa. Kaksi […]
”Vastoin ennakko-odotuksia elokuva on surumielinen, paikoin jopa eksistentialistinen pohdinta Pasasen luonteesta ja sisäisistä ristiriidoista.” Matti A. Kemi arvioi syksyllä suurempaa menestystä saavuttamattoman Spede-elokuvan.
Oulun teatterin Post-Kabareen ”sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä”, kriitikko Tenka Issakainen toteaa pikkujouluajan kantaesityksestä.
Mummola ei ole se tavanomaisin jouluelokuva. Tia Kouvon 10.11.2023 teatteriensi-iltansa saaneen esikoispitkän arvioi Kaltiolle ilahduttavaksi Matti A. Kemi.
”Mutta jotain on tapahtunut, ja toivottavasti tapahtuminen jatkuu.” Päätoimittaja on juuttunut jonkinlaiseen… no, juuttunut. Juuttunut.
”Mitä tänään söisimme? Kaikkea on. Informaatioähky. Silmäkarkkia. Puhelimessa 5000 kuvaa. Onko meillä tähän varaa? Muista ottaa kuva.”
”Yhtään puhdasta arkkia ei löydy, vaikka käyn läpi koko talon. Muistan toissaviikolla ajatelleeni, että paperi on aika vähissä, mutta riisiäkään en käynyt ostamassa. Sitä paitsi paperin ostaminen tuntuu yhtä väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta kuin pottujen ostaminen.”
”Kyseessä on myös hieman vahingossa Suomen suurin raanukokoelma sekä arkisto.” Amanda Hakoköngäs jututti Elina Juopperia tämän ”Perintö”-teoksen tiimoilta.
”Kuivakka tekstiaines lukuisine viitteineen haukotuttaa toisinaan”, Matti A. Kemi toteaa Martti Soramäen ensyklopediamaisesta Yleisradion historiikista Sensuurista sananvapauteen.
