Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille. Otava 2020.
Kuulun niihin lukijoihin, joiden mielestä fantasia on parhaimmillaan silloin, kun romaanin maailmassa on sopivassa määrin tuttuutta ja yhtymäkohtia todelliseen elämään. Tämä ehto toteutuu mainiosti kuusamolaissyntyisen Briitta Hepo-ojan teoksessa Sydämiä seireeneille, joka jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille –kirjan tarinaa.
Romaaneissa eletään 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa. Maa on jakautunut kahtia kuningattaren hallitsemaan Etelä-Suomeen ja itsehallintoalue Botniaan. Pohjoista osaa pidetään etelässä takapajuisena ja pelottavana, eikä rajaa pääse ylittämään kevein perustein.
Tiukka raja piirtyy myös ihmisten välille. Periytyvistä etuoikeuksia nauttivat aateliset ja vaatimattomissa oloissa elelevät aatelittomat pysyttelevät omissa porukoissaan. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on leveä, eikä sitä juuri ylitetä.
Epäsäätyinen ihastus kuitenkin puhkeaa tavispoika Timin ja ritarisukuun kuuluvan Lynxin välille. Orastava suhde ei ehdi alkua pitemmälle, kun kuvioon sotkeentuu noita. Suhdedraaman lopputuloksena Tim menettää muistinsa ja Lynx ritariarvonsa.
Jatko-osassa perheestään karkotettu Lynx lähtee Botnian puolelle etsimään noitaa, joka voisi loitsia Timin muistin takaisin. Tytön perään pohjoiseen suuntaa myös Lynxin sisko, luutnantti Fox. Retkiporukkaan kuuluvat vielä sukulaispoika Franz sekä Tim ja tämän kuolleista palannut vanha tyttöystävä Astrid.
Roadtrip etenee sekä Lynxin että häntä jäljittävän seurueen osalta vaaroja väistellen. Kauheuksia riittää: petollisia seireenejä, tieltä löytyviä verisiä sydämiä, rantavedessä vaanivia vetehisiä. Uhkaa tulee myös sisältäpäin. Tuonpuoleisen porteilla käyneellä Astridilla on selvästi jotain salattavaa.
Tärkeäksi hahmoksi Lynxin ja Timin rinnalle nousee nyt Fox, jonka näkökulmasta osa luvuista on kerrottu. Ratsuväessä työskentelevä, sotilaallisen jämäkkä Fox on kiinnostava hahmo, joka mieluummin ottaa luodin sääreen kuin rikkoo ritarien käytöskoodeja.
Keskeinen, jopa ratkaiseva rooli on Timin lemmikkilohikäärmeellä. Tim on yrittänyt opettaa otukselle suomea, mutta huonolla menestyksellä. Seikkailun tuoksinassa kuitenkin osoittautuu, että lohikäärme osaa ilmasta itseään puhumista hienovireisemmällä tavalla.
Jo tarinan aloitusosa aiheutti vastustamatonta ahmimista, mutta Sydämiä seireeneille on ehkä vielä vetävämpi. Hepo-oja osaa annostella jännitystä ja juonen käänteitä sopivassa rytmissä. Toimintaa on paljon, mutta ainakin itseäni haukotuttavia kamppailukuvauksia vähän.
Viehättävää on myös se, miten samoilu läpi metsäisten erämaiden tuntuu lukijan aisteissa asti. Hieno on esimerkiksi kuvaus vierailusta Julma-Ölkyn jyrkänteellä asuvan noidan luona.
Suomea lohikäärmeille –kirjan keskeinen teema on eriarvoisuus ja eri ryhmiin kuuluvien ihmisten ymmärtämättömyys ja ennakkoluuloisuus toisiaan kohtaan. Samaa teemaa käsitellään toisessakin osassa, mutta sen rinnalle nousevat nyt pohdinnot identiteetistä ja oman paikan löytämisestä. Entisen elämän puitteet taakseen jättänyt Lynx joutuu miettimään, kuka oikein on ja miten elämää eletään, kun selkänojana ei enää ole ritariperheen tuki ja varallisuus.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
