Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Ulla Donner: Sontaa. Suom. Sinna Virtanen. S&S 2019.
Natalia Kallio: She Needs Bigger Boots. Kosmos 2019.
Tässä kritiikissä yritän liittää yhteen kaksi tyyliltään hyvin erilaista teosta, joita kuitenkin yhdistävät yhteiskunnallisuus, feministisyys ja modernius. Teosten teemat ja aiheet ovat jokseenkin samat, vaikka muoto onkin hyvin erilainen.
Ulla Donnerin toinen sarjakuvaromaani, kauniisiin pastellin sävyihin verhoutunut Sontaa edustaa 2000-lukulaista tyyliä pyöreine muotoineen ja selvärajaisine hahmoineen, joiden raajat venyvät sinne sun tänne. Ansiokas Sontaa koppasi itselleen vuoden 2020 Sarjakuva-Finlandian.
Loppusuoralla kisaamassa olivat oululaisen Lauri Ahtisen Eropäiväkirja ja Kaltionkin sivuilta tutun oululaistuneen kemiläisen Aapo Kukon Sosialisti ja nihilisti. Oulunsalosta kotoisin olevan nykyisen kontiolahtelaisen Avi Heikkisen Valotusaika oli myös ehdolla.
Natalia Kallion esikoinen, mustanpuhuva englanninkielinen She Needs Bigger Boots on saanut näkyvyyttä hieman eri syistä. Kallio tunnetaan myös aktivistina ja popartisti Alman puolisona. Aktivismi näkyy myös Kallion teoksessa. Rumban videohaastattelussa Kallio kertoo hänellä olleen lapsuudesta asti vahva oikeudenmukaisuuden tunto ja teoksen syntyneen erään järjestöaktivismin jälkimainingeissa.
Noista alkutahdeista teos on kasvanut koko illan runoesitykseksi. She Needs Bigger Boots yhdistää tekstin lisäksi kuvakollaaseja taitossaan, ja sen tyyli onkin satunnaisine riimeineen selvästi lähempänä spoken wordia kuin perinteistä runoilmaisua. Karrikoiden voidaan sanoa, että se ottaa vaikutteita enemmän Tupacilta kuin Leinolta. Se on ensimmäinen suomalainen spoken word -kokoelma, johon allekirjoittanut on törmännyt.
Kummatkin kirjat siis edustavat sarallaan modernia ilmaisua, mutta ne on tuotu tässä yhteen enemmän samankaltaisten teemojen kuin tyylin ansiosta. Sonnassa kuvitteelliset päähahmot ovat töissä Dream Hackers -mainostoimistossa, jossa he yrittävät luoda ilmettä Pekkara-perunaproteiinimakkaralle, jonka taustat osoittautuvat sangen arveluttaviksi. Seksismi rehottaa ja rankan työpäivän jälkeen lähdetään kaljoille ruotimaan elämää. Sen enempää en juonesta paljastakaan.

Donner saa kaikkiaan pidettyä tyylin raskaista aiheistaan huolimatta kepeänä. Sitä huomaa nyökkäilevänsä ja naurahtelevansa humoristisille arjen pikkuhuomioille, joita koko ajan tapahtuu päähenkilöiden ympärillä. Jos hyvässä elokuvassa on tilantuntua eli tuntemusta, että tarinan tapahtumien ympärillä on suuri, omavaltainen maailma, niin myös Sonnassa kyseinen efekti on vahvasti läsnä. Kuin tätä seikkaa korostamaan teoksen alkuun on sijoitettu elokuvista tuttu, klassinen pilvistä kaupunkiin laskeutuva kuvasarja. Platonilaista ideaoppia mukaillen siirrytään yleisestä yksityiseen, ideoiden maailmasta reaalimaailmaan tasolle – ja ehkä lopussa takaisin.
Vaikka Donnerin teos välillä kääntää syyttävän sormensa miessukupuolta kohti, se myös pohtii naisten toimintaa valtarakenteita ylläpitävinä tapoina. Ja onpa välillä myös itseironinen. Jopa moniääninen, ellen sanoisi.
She Needs Bigger Boots on aivan toista maata. Sen puhujahahmo ei pelkää ottaa saarnaavaa, soimaavaa ja läksyttävää äänensävyä heti alusta asti käyttöön vaan ryöpyttää moraalisoivia ja moittivia lainejaan lukijan niskaan armotta. ”They think we want bigger boobs / when all we want are bigger boots”, nousee alkupuolen riimeistä kissankokoisella fontillaan kirjailtuna ensimmäisenä mieleen. Nancy Sinatran ”These Boots Are Made For Walking” toimii jonkinlaisena kuvitteellisena viitekehyksenä koko runoapparatukselle.
Vaikka teos sisältää joitain oivaltavia runollisia hetkiä, ne jäävät harmittavan harvoiksi. Päällimmäiseksi lukijalle jää likainen olo Kallion esittämään yhteiskuntaan osallistumisesta sekä miehenä olemisesta. Teos saa kyseenalaistamaan tekijän lyyriset kyvyt ja on sanalla sanoen vaivaannuttava. Eivätkä synkät kuvituksetkaan tuo paljon kevennystä. Jos tämä oli tarkoitus, niin teos onnistuu vallan mainiosti.
Ehkä She Nees Bigger Boots voisi toimia esitettynä, mutta ainakin näin luettuna se herättää vain hämmentyneisyyttä ja myötähäpeää. Kallio, toisin kuin Donner, ei suuntaa kertojahahmoonsa ollenkaan ristivalotusta, jossa hän ruotisi omaa rooliaan yhteiskunnassa alistavan järjestelmän mahdollistajana.
Eli jos sinulla on aikaa tarttua feministiseen kirjallisuuteen, ota käteesi Sontaa, sillä se on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen. Sontaa on onnistuneesti kevyen ja syvällisen nuoralla tasapainoileva teos, jonka jo kauniin ulkomuotonsakin takia lukee mielellään useampaankin kerran.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.