Tuffi films: Orkesterin edessä. Kesto 75 minuuttia. Ensi-ilta 7.2.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Anna-Karin Grönroos; kuvaus Mika Mattila; päähenkilöt Emilia Hoving, I-Han Fu, James Kahane, Atso Almila, Susanna Mälkki, Hannu Lintu.
Potentiaalinen ärtymyksen aihe vilahtaa heti alussa. Orkesterin edessä -dokumentin ensimmäisessä kuvassa nuori kapellimestari kohottaa juhlavasti tahtipuikkonsa ja nostattaa epäilyksen kulttuurisankarikuvaelmasta, joka mystifioi ja palvoo taiteellista lahjakkuutta.
Samassa kuvaan kuitenkin astelee pölähtäneen näköinen harmaapäinen ukkeli, joka keskeyttää uljaasti alkaneen ensitahdin ja narisee kärsivään sävyyn: ”Sano jotakin.” Vaikutelma kääntyy silmänräpäyksessä sympaattisen koomiseksi, ja negatiivinen odotus romuttuu. Pystypiikkinen selkäydinrefleksini kertoikin omista ennakkoluuloistani.
Kolmea Sibelius-akatemian kapellimestarioppilasta seuraava Orkesterin edessä tarjoaa muitakin tilaisuuksia epäilyyn ja letkautteluun. Miten opettaja – tai ylipäätään kukaan – pystyy erittelemään kapellimestarin tulkintaa noin yksityiskohtaisesti? Lieneekö se vain hatusta vedettyä hienostelua? Miksi moisten subjektiivisten tuntemusten hinkkaamista tuetaan isolla rahalla ja Musiikkitalolla?
Ei tarvitse olla persu langetakseen ”eliittitaidetta” mitätöiviin mustavalkoisiin mielikuviin – joita vastassa on yhtä mustavalkoisia korkeakulttuurisia mielikuvia, kuten jako ”vakavaan” ja ”kevyeen” musiikkiin. Orkesterin edessä -dokumentin ansio on siinä, että se osaltaan haastaa tällaiset heitot näyttämällä kapellimestarin koulutuksen lähietäisyydeltä, käsityöläismestarin ja -kisällin suhteeseen vertautuvana intensiivisenä koulimisena, jossa yksityiskohdat ratkaisevat.
Niiden hionnassa erona on oikeastaan vain se, että käsityöläinen työstää konkretiaa, kapellimestari näkymätöntä, vain korvin erottuvaa. Paitsi että konkreettistahan sekin on: ilman aaltoliikettä. Orkesterin edessä havahduttaakin tajuamaan, että oli kyse sitten esineistä tai musiikista, tulkitsevan mielen puuttuessa jäljelle jäisi korkeintaan molekyylien kasaumia. Ne tuskin merkitsevät kylliksi eliittitaiteen vastustajallekaan.
Samalla syntyy mielenkiinto ja kunnioitus ammattilaisen tulkintoja kohtaan. Kun Hannu Lintu keskeyttää oppilaansa muutaman nuotin jälkeen ja huomauttaa tämän eksyvän temposta, jazzelokuva Whiplash jää kakkoseksi: maallikon käsityskyvyn ylittävä tempokorva ei tällä kertaa olekaan fiktiota.
Vähemmän mitattavia, enemmän tulkinnallisia hahmotuksia ovat opettajien moitteet orkesterinjohdon ”autistisuudesta”, ”pelkästä tahdinlyönnistä” tai ”sotkusta”. Voivatko sellaiset lausunnot olla tosia, jos ja kun maallikko ei laatueroja hahmota? Pikemminkin kysymys pitäisi asettaa toisinpäin: mikä toden mittari mielivaltaisesti määritelty maallikko muka on? Sitä paitsi, voihan hänkin hahmottaa lukiolaisorkesterin kompastelun, mutta miksi laadulliset erot jäisivät siihen? Sellainen oletus ei ole johdonmukainen.
Niinpä Orkesterin edessä juhlistaa asiantuntemusta, sen kehittymistä ja sitä, mikä kurottaa yhä korkeammalle, irti ”objektiivisesta” ja ulkoisesta: kulttuuria. Elokuvan kiehtovuuden ytimessä on ulkoisen ja tulkinnallisen välillä vallitseva jännite, joka näkyy selvimmin opetustilanteissa (niitä saisi olla enemmän). Miten kapellimestarin liikkeet välittyvät soittajistolle ja edelleen kuulijalle, miten mitattava ja mekaaninen muuttuu laadulliseksi elämykseksi? Tie on outo ja loputon, ja ”opettaja antaa vain reitin”, kuten dokumentissa todetaan. Palkintona on uusi todellisuuden taso.
Toki palkintona voi olla myös menestys, ja siihen Orkesterin edessä huipentuukin. Valinta vaikuttaa hieman mainosfilmimäiseltä, samoin kuin yleinen siloisuus ja leppoisuus. Tuskinpa kapellimestarien koulutus Whiplashin kammottavaa kulttuuridarwinismia toteuttaa, mutta dokumentti ei edes viittaa varjopuoliin, joita sentään löytynee musiikkipiireistäkin. Vallan väärinkäyttö, kilpailu, kateus, epäonnistuminen ynnä muut häiritsevät aspektit loistavat poissaolollaan. Opiskelijakolmikon kehityskertomuksetkin jäävät hyvin ohuiksi.
Elokuvan vahvuutena ei olekaan ulkoisten seikkojen havainnointi vaan ulkoisen ja tulkinnallisen välisen vuorovaikutuksen esiin tuominen. Kiehtova aihe olisi kantanut pitempäänkin ja ansainnut keskittyneemmän käsittelyn.
Klikkaa tästä nähdäksesi elokuvan näytösajat Oulun elokuvateatteri Starissa >>
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
