
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Kajaanin kaupunginteatteri: Zorro. Suomen kantaesitys 1.10.2021.
Ohjaus ja koreografia Sonja Pakalén, teksti Stephen Clark ja Helen Edmunson, suomennos Sinna Virtanen, musiikki John Cameron The Gipsy Kings -yhtyeen laulujen pohjalta, kapellimestari Juho Hannikainen, näyttämötaisteluvalmentaja Oula Kitti. Lavastus Markku Hernetkoski, puvut Tiina Siltala, valot Jukka Laukkanen, äänisuunnittelu Juho Lukinmaa, videot Topi Lindh, kampaus ja maskeeraus Emma Loponen ja Anna Riski.
Rooleissa Perttu Hallikainen, Tarja Heinula, Janne Kinnunen, Jukka Peltola, Maija Pihlajaoja, Tom Salminen, Heidi Syrjäkari, Satu Turunen ja Vera Veiskola sekä Mika Huttunen ja Harri Leinonen; tanssijat Milka Kampman, Kaisa Komulainen, Janita Malinen, Lotta Manninen, Aada Piirainen, Ella Salomäki, Irene Summanen ja Seela Summanen; muusikot Ville Farin, Juho Hannikainen, Ukko Hyvönen (KAO) ja Jari Rättyä.
Maailmassa ei liene ikäistäni eikä edes minua nuorempaa ihmistä, joka ei tietäisi mitään kalifornialaissankari Zorrosta. Mutta kuinka moni tietää, että Zorro onkin oikeasti kahden naisen rakentama miekkasankari? Sellaisena hänet nyt joka tapauksessa Kajaanin kaupunginteatterin kantaesitysmusikaalissa meille tarjotaan, ja perustellustipa tarjotaankin.
Siinä missä Zorro (suomeksi kettu) on poikkeuksellinen tapaus, erikoinen ja työläs on myös prosessi, jonka myötä Sonja Pakalénin vauhdikas ohjaus on tullut ensi-iltaansa. Kaikki sai alkunsa, kun näytelmien välittäjä otti yhteyttä teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnuseen. Muitakin tekstejä oli tarjolla, mutta Kinnunen viehättyi Zorroon.
Teksti annettiin nuoren polven kääntäjän Sinna Virtasen työstettäväksi samalla, kun musikaalin alkuperäisten tekijöiden kanssa alettiin neuvotella sen musiikista. Alkuperäisessä konseptissa The Gipsy Kingsin rumbista huolehtii yhdeksänhenkinen orkesteri, mutta Kajaanissa piti pärjätä neljällä. Sopimus syntyi, eikä Juho Hannikaisen sovittamasta musiikista huomaa viittä puuttuvaa soittajaa. Ohjaajaksi piti löytää ihminen, jolla on hyppysissään koreografioiden tekemisen taito, ja sellainen löytyi Kajaanista, kun Pakalén innostui mukaan.
Se historiasta, mutta historiallinen on myös Zorron toteutus: laulava, liikkuva, tanssiva ja miekkaileva ilotulitus Kajaanin teatterin pienenpienellä päänäyttämöllä, jolle Markku Hernetkoski on rakentanut kerrassaan mainion, yksityiskohdilla ja kokonaisilmeellään vakuuttavan näkymän.
Kajaanin kantaesitys kertoo Zorron tarinan siihen pisteeseen, kun hänestä tulee köyhien ja alistettujen sankari. Stephen Clarkin kertomus on rakennettu Isabel Allenden romaanin pohjalta. Se on täynnä paolocoelhomaista tyhjänpäiväistä selfhelp-höpöstelyä, mutta mihinkään maailman tuskat haltuunsa ottavaan tarinaan ei tällä kertaa edes pyritä. Pääasia on, että tekijät pääsevät näyttämään, mihin pystyvät, ja että yleisö viihtyy.
Ja mehän totisesti viihdyimme! Ay caramba!
Ohjaaja Pakalén käyttää hyväkseen näyttämön jokaisen neliömetrin. Zorrossa on vain muutama hetki, kun näyttämö on likipitäen tyhjä, kahden tai kolmen näyttelijän hallussa. Pääosin toteutus vie meidät päättymättömiin torijuhliin, joissa vauhdista pitää huolen tiivis joukko kierteleviä muusikoita. The Gipsy Kingsin ”Bamboleo” tempaa mukaansa ensitahdeistaan, ja kiitoksetkin musikaalin tekijät ottavat vastaan upeasti tanssien ja laulaen.
Zorro on toki kokonaisen ensemblen yhteisen työn tulosta, mutta muutamia tekijöitä on aivan pakko nostaa esiin. Maija Pihlajaojan tulkinta kiertävästä muusikosta on vailla vertaansa. Pihlajaojan Inez uppoaisi täytenä totena missä tahansa Zorro-produktiossa missä päin maailmaa hyvänsä.
Luisa (Satu Turunen) ja kulkurit Luna (Tarja Heinula) ja Blanca (Vera Veiskola) sekä Luisan uskottu Martha (Heidi Syrjäkari) tekevät niin vahvat naiset, että helppohan siinä on Jukka Peltolan muuntautua hulivilipoika Diegosta ilmieläväksi Zorroksi.
Täysin talon ulkopuolista apua on tarvittu oikeastaan vain taistelukohtauksien toteuttamiseen. Näyttämötaisteluvalmentaja Oula Kitti onkin tehnyt erinomaista työtä, sillä metallisin miekoin toteutetut taistelukohtaukset ovat harvinaisen näyttäviä.
Juho Hannikainen saa pienen bändinsä soimaan suuren orkesterin tavalla. Hannikainen hoitelee koskettimia, mutta koskettavimmillaan hän on jälleen sopraanosaksofoninsa kanssa. Muusikoista tiiveimmin lavan tapahtumiin osallistuvat kitaristit Jari Rättyä ja Ville Farin. Ukko Hyvönen pitää lyömillään huolen siitä, ettei rumban syke pysähdy missään vaiheessa.
Teatterin vakiväki näyttää, miten teatterin ammattilaiset ottavat haltuunsa laulun lisäksi tanssin. Se, että Pakalén on napannut mukaan tanssijoita Kajaani Dancen Tanssiakatemiasta, muistuttaa meitä mainiosti siitä, että Kajaani on tanssin kaupunki.
Kun teatteri on kysellyt yleisöltä, millaista ohjelmistoa katsojat haluaisivat, musikaalit ovat aina nousseet esiin. Nyt sellainen on tarjolla: eikä mikä tahansa musiikkinäytelmä, vaan ihka oikea musikaali, jossa ei lauleta tai soiteta tai tanssita vain siksi, että pitää, vaan siksi, että tarina kulkisi riuskasti eteenpäin.
Zorrosta meillä kaikilla on jonkinlainen käsitys, ja jotta tarinan seuraaminen olisi mahdollisimman helppoa, traagisuutensakin se kaivaa meille kaikille tutuista aineksista. Vai väitättekö, ettette tunnista veljeskateutta ja -viekkautta, joita meille on sentään tarjoiltu Kainista ja Abelista ja Jaakobista ja Esausta asti? Vahvat naisetkin me tunnemme.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.