Katariina Vuori: Parasta ennen. 268 s. Otava 2024.
Huonekasvit olivat keskeisessä osassa Katariina Vuoren edellisissä romaaneissa Kasvun paikka ja Juurikasvua. Parasta ennen -teoksessa kasvit eivät samalla tavalla kietoudu kaikkeen kerrottuun, mutta sipulikukilla on kyllä erityinen paikka päähenkilö Armin sydämessä.
Armi on viisikymppisiään lähestyvät arkeologi, jolla on mukava työpaikka oululaisessa museossa, kivat työkaverit ja mukiinmenevä asunto. Elämä on asettunut uomiinsa, mutta jotain puuttuu: aviomies ja sen mukana yhteiset muistot, somen suloiset parisuhdepäivitykset ja arkinen idylli keittiönpöydän ääressä. Armille muodostuu pakkomielle siitä, että viisikymmentä täytettyään hän ei enää ole oikeutettu leskeneläkkeeseen, vaikka joskus vielä sattuisi menemään naimisiin.
Toimeliaan isosisko Marikan masinoimana ja yllyttämänä Armi alkaa tavoitella mahdotonta. Muutamassa kuukaudessa, siis ennen 50-vuotispäivää, pitäisi löytää sopiva mies, läpikäydä tiukalla aikataululla deittailut ja muut asiaankuuluvat soidinmenot ja sitten purjehtia avioliiton satamaan.
Sulhaskandidaatteja putkahtelee Armin eteen eri yhteyksistä. On Marikan miehen tuttavaa, juuri eronnutta työkaveria, nuoren museoharjoittelijan isäpappaa. Aikapainekin tikittää koko ajan taustalla.
Näistä aineksista saattaisi syntyä aika tavanomaista viihdehuttua, mutta onneksi Vuori sekoittaa mukaan tuhdin annoksen muutakin ainesta. Hyvin kiinnostavaa luettavaa ovat esimerkiksi kuvaukset museo- ja arkeologitöistä. Armi työkavereineen kuopsuttelee kenttätöissä, selvittelee salaperäisen, suoturpeessa lepäävän ruuhen arvoitusta ja kehittelee museoon uudenlaisia yleisötäkyjä.
Ruuhitapauksen ja muiden kenttätyökohtausten yhteydessä Vuori pääsee revittelemään myös luonnonkuvaajana. Inspiraatiota tarjotaan kaikille aisteilla. Esimerkiksi lumen alta paljastuvien maatuvien kasvien tymäkkä tuoksu yltää vaivatta kutittelemaan lukijankin sieraimia.
Edellisten kirjojen tapaan huumorikin on kohdallaan sekä annostelun että laadun puolesta. Hurmaavan nyrjähtäneet käänteet ja värikäs kieli usuttavat lukemaan eteenpäin, vaikka jännitys siitä, ehtiikö Armi löytää ajoissa sopivan sulhon, ei isosti hetkauttaisikaan.
Tyylilajiin kuuluu, että lopussa päädytään jonkinlaiseen tyveneen. Sitä ennen on kuitenkin ehditty pohdiskella monenlaista keski-ikäisen ihmisen elämään kuuluvaa: vuosien mittaan tehtyjä oikeita ja vääriä valintoja ja niiden seurauksia, ohikiitäneitä mahdollisuuksia, joihin ei tullut tartuttua, kaiken sattumanvaraisuutta.
Kepeä romaani herättää yllättävänkin paljon ajatuksia esimerkiksi ikääntymisestä. Kannattanee pohdiskella esimerkiksi näitä Armin nuorelle yliopisto-opiskelijalle suunnattuja sanoja: ”Elämä menee niin hirveen nopeesti […] Se voi tulla shokkina kun sen tajuaa.”
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
