Katariina Vuori: Parasta ennen. 268 s. Otava 2024.
Huonekasvit olivat keskeisessä osassa Katariina Vuoren edellisissä romaaneissa Kasvun paikka ja Juurikasvua. Parasta ennen -teoksessa kasvit eivät samalla tavalla kietoudu kaikkeen kerrottuun, mutta sipulikukilla on kyllä erityinen paikka päähenkilö Armin sydämessä.
Armi on viisikymppisiään lähestyvät arkeologi, jolla on mukava työpaikka oululaisessa museossa, kivat työkaverit ja mukiinmenevä asunto. Elämä on asettunut uomiinsa, mutta jotain puuttuu: aviomies ja sen mukana yhteiset muistot, somen suloiset parisuhdepäivitykset ja arkinen idylli keittiönpöydän ääressä. Armille muodostuu pakkomielle siitä, että viisikymmentä täytettyään hän ei enää ole oikeutettu leskeneläkkeeseen, vaikka joskus vielä sattuisi menemään naimisiin.
Toimeliaan isosisko Marikan masinoimana ja yllyttämänä Armi alkaa tavoitella mahdotonta. Muutamassa kuukaudessa, siis ennen 50-vuotispäivää, pitäisi löytää sopiva mies, läpikäydä tiukalla aikataululla deittailut ja muut asiaankuuluvat soidinmenot ja sitten purjehtia avioliiton satamaan.
Sulhaskandidaatteja putkahtelee Armin eteen eri yhteyksistä. On Marikan miehen tuttavaa, juuri eronnutta työkaveria, nuoren museoharjoittelijan isäpappaa. Aikapainekin tikittää koko ajan taustalla.
Näistä aineksista saattaisi syntyä aika tavanomaista viihdehuttua, mutta onneksi Vuori sekoittaa mukaan tuhdin annoksen muutakin ainesta. Hyvin kiinnostavaa luettavaa ovat esimerkiksi kuvaukset museo- ja arkeologitöistä. Armi työkavereineen kuopsuttelee kenttätöissä, selvittelee salaperäisen, suoturpeessa lepäävän ruuhen arvoitusta ja kehittelee museoon uudenlaisia yleisötäkyjä.
Ruuhitapauksen ja muiden kenttätyökohtausten yhteydessä Vuori pääsee revittelemään myös luonnonkuvaajana. Inspiraatiota tarjotaan kaikille aisteilla. Esimerkiksi lumen alta paljastuvien maatuvien kasvien tymäkkä tuoksu yltää vaivatta kutittelemaan lukijankin sieraimia.
Edellisten kirjojen tapaan huumorikin on kohdallaan sekä annostelun että laadun puolesta. Hurmaavan nyrjähtäneet käänteet ja värikäs kieli usuttavat lukemaan eteenpäin, vaikka jännitys siitä, ehtiikö Armi löytää ajoissa sopivan sulhon, ei isosti hetkauttaisikaan.
Tyylilajiin kuuluu, että lopussa päädytään jonkinlaiseen tyveneen. Sitä ennen on kuitenkin ehditty pohdiskella monenlaista keski-ikäisen ihmisen elämään kuuluvaa: vuosien mittaan tehtyjä oikeita ja vääriä valintoja ja niiden seurauksia, ohikiitäneitä mahdollisuuksia, joihin ei tullut tartuttua, kaiken sattumanvaraisuutta.
Kepeä romaani herättää yllättävänkin paljon ajatuksia esimerkiksi ikääntymisestä. Kannattanee pohdiskella esimerkiksi näitä Armin nuorelle yliopisto-opiskelijalle suunnattuja sanoja: ”Elämä menee niin hirveen nopeesti […] Se voi tulla shokkina kun sen tajuaa.”
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
