Syväsukellus vankien taustoihin

Tämä ei ole raportti eikä pamfletti. Tämä on kirja naisvankien tekemistä rikoksista, niiden taustoista, rangaistuksista ja uskosta tulevaisuuteen muurien sisällä. Tämä teos on erinomaisesti kirjoitettu ja vahvalla eetoksella se näyttää hyvinvointivaltion kääntöpuolen kaikessa rujoudessaan. Teoksen lukijan yllättää, kuinka paljon raakaa, rikosten tielle vievää väkivaltaa naiset joutuvat kokemaan parisuhteessa.

Sonja Saarikoski (s. 1989) on tehnyt perusteellisen ja laajan taustatyön teostaan varten. Hän on haastatellut kymmeniä vankeja ja viettänyt runsaasti aikaa heidän kanssaan perehtyessään vankilan arkeen ja naisvankien ajatteluun. Saarikoski ei kirjoita oppimestarina vaan epäkohtien terävänä ja analyyttisenä havainnoitsijana sekä vankien epäreilujen kokemusten esille tuojana.

Teos on monipolvinen kertoessaan erilaisista vangeista, mutta keskeisesti ääneen pääsee Paula, vuonna 1989 ensimmäistä kertaa Hämeenlinnan vankilaan joutuva 20-vuotias pienen lapsen äiti. Jo aiemmin hän oli saanut ehdonalaisia tuomioita pikku rikoksista, mutta nyt tuomio tuli törkeästä ryöstöstä ja pahoinpitelystä. Siitä alkoi pitkä kierre, jollaista hän ei olisi voinut kuvitella. Eikä siinä vielä kaikki, sillä kaikkein pahin pelko toteutui: hänen oma lapsensa joutuisi vankilaan. Kun Paulan ensimmäinen tuomio oli muutaman kuukauden, hänen tyttärensä Eveliinan on muutaman vuoden mittainen.

Päivät vankilassa ovat samanlaisia. Poikkeamia ovat suuri ratsia tai yllättävä vieras, mutta muuten Paula kuvaa aikaa elokuvalla Päiväni murmelina. Ehkä ero on siinä, että elokuvassa päähenkilön ajatusmaailma tapahtumiin muuttuu, mutta vankilassa ei. Vapaus kun on elämän avainsana. Mieleeni palautui muisto opiskeluajoilta, kun vankilapappi vankilasielunhoidon kurssilla opetti, että vaikka vankila olisi viiden tähden Hilton-hotelli, sieltä haluaisi pois. Ylellisyys ilman vapautta mennä ja tulla on vankila niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Huumeet ovat vaikuttavia tekijöitä rikoksiin niin naisilla kuin miehillä. Huumeiden osuus alkoholiin verrattuna on kasvanut erittäin paljon.

Vankien parisuhteet on solmittu lähes poikkeuksetta rikollisista piireistä. Vankien välille voi syntyä myös ystävyyssuhteita, kuten Paulan ja Annan välille Hämeenlinnassa. Ystävyys lähtee aina luottamuksesta. Paula ja Anna riitautuivat välillä pahasti, mutta pystyivät sopimaan riitansa. Ystävyys on yksi kantava tekijä vankila-aikana.

Paulan elämäntarinaa Saarikoski avaa pala palalta. Paula on elänyt lapsuudesta alkaen erittäin ankean, tukahduttavan ja karmean elämän. Kotona säännösteltiin ruokaa ja sitä säilytettiin lukkojen takana. Nälkä totta kai opetti varastamaan. Suhde äitiin muodostui vaikeaksi, ja seiskaluokalla Paula joutui tarkkailuluokalle. Koulu merkitsi hänelle valvottua ”päivähoitopaikkaa”. Parisuhteet ovat vaihtuneet tiuhaan 17-vuotiaana solmitun avioliiton jälkeen. Parisuhteisiin on aina kuulunut väkivalta.

Vankien pohdinnoissa vankilan funktio olisi tehdä heistä yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Monien kokemus on päinvastainen. Katkeruus kasvaa muurien sisällä, sillä vankilaan kytkeytyy aina valta, jota käytetään myös väärin. Rasistiset käsitykset ovat myös syvällä, minkä erityisesti romanivangit ovat kokeneet.

Saarikosken johtopäätös on, että lapsuudessa koettu väkivaltainen ympäristö altistaa väkivaltaiselle käytökselle. Kaikki lapset eivät ole turvassa Suomessa, vaikka maamme on sitoutunut lapsen oikeuksien sopimukseen. Saarikosken teos avautuu myös vahvaksi yhteiskunnallispoliittiseksi kuvaukseksi, jossa kriittisesti arvioidaan niin lastensuojelua kuin vankeinhoitoakin. Molemmat tekevät hyvää työtä, mutta parannettavaakin löytyy rutkasti. Tulevaisuudessa nimittäin moni sellainen toiminta, joka tänään on asianmukaista, näyttää epäoikeudenmukaiselta ja vääristyneeltä.