Ulla Donner: Sontaa. Suom. Sinna Virtanen. S&S 2019. Natalia Kallio: She Needs Bigger Boots. Kosmos 2019.
Tässä
kritiikissä yritän liittää yhteen kaksi tyyliltään hyvin
erilaista teosta, joita kuitenkin yhdistävät yhteiskunnallisuus,
feministisyys ja modernius. Teosten teemat ja aiheet ovat jokseenkin
samat, vaikka muoto onkin hyvin erilainen.
Ulla
Donnerin toinen
sarjakuvaromaani, kauniisiin pastellin sävyihin verhoutunut Sontaa
edustaa 2000-lukulaista tyyliä pyöreine muotoineen ja
selvärajaisine hahmoineen, joiden raajat venyvät sinne sun tänne.
Ansiokas Sontaa
koppasi
itselleen vuoden 2020 Sarjakuva-Finlandian.
Loppusuoralla
kisaamassa olivat oululaisen Lauri
Ahtisen Eropäiväkirja
ja Kaltionkin
sivuilta
tutun oululaistuneen kemiläisen Aapo
Kukon Sosialisti
ja nihilisti.
Oulunsalosta kotoisin olevan nykyisen kontiolahtelaisen Avi
Heikkisen Valotusaika
oli myös ehdolla.
Natalia
Kallion esikoinen,
mustanpuhuva englanninkielinen She
Needs Bigger Boots
on saanut näkyvyyttä hieman eri syistä. Kallio tunnetaan myös
aktivistina ja popartisti Alman
puolisona. Aktivismi näkyy myös Kallion teoksessa. Rumban
videohaastattelussa
Kallio kertoo hänellä olleen lapsuudesta asti vahva
oikeudenmukaisuuden tunto ja teoksen syntyneen erään
järjestöaktivismin jälkimainingeissa.
Noista
alkutahdeista teos on kasvanut koko illan runoesitykseksi. She
Needs Bigger Boots
yhdistää tekstin lisäksi kuvakollaaseja taitossaan, ja sen tyyli
onkin satunnaisine riimeineen selvästi lähempänä spoken wordia
kuin perinteistä runoilmaisua. Karrikoiden voidaan sanoa, että se
ottaa vaikutteita enemmän Tupacilta
kuin
Leinolta.
Se on ensimmäinen suomalainen spoken word -kokoelma, johon
allekirjoittanut on törmännyt.
Kummatkin
kirjat siis edustavat sarallaan modernia ilmaisua, mutta ne on tuotu
tässä yhteen enemmän samankaltaisten teemojen kuin tyylin
ansiosta. Sonnassa
kuvitteelliset
päähahmot ovat töissä Dream Hackers -mainostoimistossa, jossa he
yrittävät luoda ilmettä Pekkara-perunaproteiinimakkaralle, jonka
taustat osoittautuvat sangen arveluttaviksi. Seksismi rehottaa ja
rankan työpäivän jälkeen lähdetään kaljoille ruotimaan elämää.
Sen enempää en juonesta paljastakaan.
Donner
saa kaikkiaan pidettyä tyylin raskaista aiheistaan huolimatta
kepeänä. Sitä huomaa nyökkäilevänsä ja naurahtelevansa
humoristisille arjen pikkuhuomioille, joita koko ajan tapahtuu
päähenkilöiden ympärillä. Jos hyvässä elokuvassa on
tilantuntua eli tuntemusta, että tarinan tapahtumien ympärillä on
suuri, omavaltainen maailma, niin myös Sonnassa
kyseinen efekti on vahvasti läsnä. Kuin tätä seikkaa korostamaan
teoksen alkuun on sijoitettu elokuvista tuttu, klassinen pilvistä
kaupunkiin laskeutuva kuvasarja. Platonilaista ideaoppia mukaillen
siirrytään yleisestä yksityiseen, ideoiden maailmasta
reaalimaailmaan tasolle – ja ehkä lopussa takaisin.
Vaikka
Donnerin teos välillä kääntää syyttävän sormensa
miessukupuolta kohti, se myös pohtii naisten toimintaa
valtarakenteita ylläpitävinä tapoina. Ja onpa välillä myös
itseironinen. Jopa moniääninen, ellen sanoisi.
She
Needs Bigger Boots on
aivan toista maata. Sen puhujahahmo ei pelkää ottaa saarnaavaa,
soimaavaa ja läksyttävää äänensävyä heti alusta asti käyttöön
vaan ryöpyttää moraalisoivia ja moittivia lainejaan lukijan
niskaan armotta. “They
think we want bigger boobs / when all we want are bigger boots”,
nousee alkupuolen riimeistä kissankokoisella fontillaan kirjailtuna
ensimmäisenä mieleen. Nancy
Sinatran “These
Boots Are Made For Walking” toimii jonkinlaisena kuvitteellisena
viitekehyksenä koko runoapparatukselle.
Vaikka
teos sisältää joitain oivaltavia runollisia hetkiä, ne jäävät
harmittavan harvoiksi. Päällimmäiseksi lukijalle jää likainen
olo Kallion esittämään yhteiskuntaan osallistumisesta sekä
miehenä olemisesta. Teos saa kyseenalaistamaan tekijän lyyriset
kyvyt ja on sanalla sanoen vaivaannuttava. Eivätkä synkät
kuvituksetkaan tuo paljon kevennystä. Jos tämä oli tarkoitus, niin
teos onnistuu vallan mainiosti.
Ehkä
She
Nees Bigger Boots voisi
toimia esitettynä, mutta ainakin näin luettuna se herättää vain
hämmentyneisyyttä ja myötähäpeää. Kallio, toisin kuin Donner,
ei suuntaa kertojahahmoonsa ollenkaan ristivalotusta, jossa hän
ruotisi omaa rooliaan yhteiskunnassa alistavan järjestelmän
mahdollistajana.
Eli
jos sinulla on aikaa tarttua feministiseen kirjallisuuteen, ota
käteesi Sontaa,
sillä se on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen. Sontaa
on onnistuneesti kevyen ja syvällisen nuoralla tasapainoileva teos,
jonka jo kauniin ulkomuotonsakin takia lukee mielellään
useampaankin kerran.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Mira Kankaanranta oli toinen Lapin kullanmuru koronaviruksen tuomissa poikkeusoloissa. Varsinais-Suomessa asuva Kankaanranta sai kotiseudun residenssijaksosta rauhaa ja intensiivisyyttä.
Marlene Hyyppä haastatteli Out of Urgency -tanssiteoksen oululaisia tekijöitä paperilehdessä 6/2020. Mutta millainen kokemus teos oli katsojalle? Lue Hyypän kritiikki täältä.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojanSydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.